"Vallankumous ei ole koskaan kansan, vaan hallituksen syy."

Goethe.

Japanille taistelu tsaarivaltakunnan kanssa merkitsi kansansotaa, jolla tahdottiin kostaa Port Arthurin anastuksesta ja hankkia nousevan auringon maalle suurvalta-asema Itä-Aasiassa; Venäjälle se merkitsi siirtomaasotaa, jommoisia se usein oli käynyt, tällä kertaa vain tavallista suurisuuntaisempaa. Hallituksen ja sen sanomalehdistön kaikin keinoin lietsoma isänmaallinen innostus kesti seitsemän kuukautta. Jalu-virran (1 p toukok.), Kintshoun ja Vafangkoun tappioita, Port Arthurin saartoa, vihollisen marssia Mandshuriaan, laivaston toimettomuutta pidettiin vähäpätöisinä välikohtauksina, jotka voivat hidastuttaa, mutta eivät estää sodan voitollista loppua. Tämä käsitys oli vallalla myöskin Länsi-Europan mannermaalla, jonka sanomalehdistö ei yleensä tuntenut Japania, ja jonka kabinetit antoivat ulkoministerin kopean kiertokirjeen 27 p:ltä huhtik. 1904 itseensä vaikuttaa, minkä mukaan "keisarillinen hallitus ei tulisi sallimaan minkäänlaista sekautumista minkään vallan puolelta niihin välittömiin keskusteluihin, joihin sotatoimien loputtua ryhdytään Venäjän ja Japanin kesken rauhanehtojen määräämiseksi". Maa-armeijan päälliköksi nimitetty sotaministeri Kuropatkin nautti alussa Venäjän yleisön rajatonta luottamusta. Hänen usein uudistettu kehoituksensa kärsivällisyyteen otettiin luottamuksella vastaan. Hänellä oli suuren sotapäällikön maine, joka sotilaallisena kirjailijana oli kynällään todistanut vääräksi Moltken strategisen periaatteen "getrennt marschieren, vereint schlagen", että on erillään marssittava, mutta yhdessä taisteltava. Nyt hän saattoi miekalla todistaa oppinsa oikeaksi, sillä Japanin sotapäällikkö, marski Ojama, piti kiinni tästä "vanhentuneesta ja vaarallisesta periaatteesta". Sitävastoin Kuropatkin noudatti Benedekin sodankäyntitapaa vuodelta 1866. Hän ryhmitti joukkonsa lujaan asemaan Liaujangin luo ja lähetti kolmea eri tietä hyökkääviä kolmea vihollisarmeijaa vastaan suhteellisesti heikkoja voimia, jotka voitettiin. Liaujangin luona oli yhtyneiden vihollisjoukkojen määrä murtua uudenaikaisen tekniikan kaikilla keinoilla rakennettuja linnoituksia vastaan. Senjälkeen Kuropatkin aikoi levähtää antaaksensa musertavan vastaiskun. Kuusipäiväisten ottelujen jälkeen taistelu 4 p. syyskuuta päättyi niinkuin Königgrätzin luona. Kahden japanilaisen armeijan urhokkaat eturintamahyökkäykset raukesivat, kun venäläiset sitkeästi pitivät puoliansa varustuksissaan, mutta kolmannen armeijan sivustahyökkäys Kurokin johdossa muutti taistelun, josta alussa oli näyttänyt koituvan voitto, peräytymiseksi. Se tapahtui täydessä järjestyksessä, sillä voittaja ei tarmokkaasti ajanut takaa voitettua vastustajaa, aivan kuin Königgrätzinkin luona.

Venäläisessä kylässä vallitseva mieliala oli alussa isänmaallinen ja sotaisa. Siellä sanottiin, että salakavala japanilainen tahtoi ottaa venäläiseltä talonpojalta hänen vähän maansa. Pitkällä lautatiematkalla sotanäyttämölle sotaan kutsuttu talonpoika oppi maantietoa. Himokkain silmin hän katseli kummallakin puolella rautatietä leviävää Siperian koskematonta metsä- ja heinämaata ja tarkasteli sitten ihmetellen Mandshurian silmänkantamattomia hirssipeltoja ja lukuisia kyliä, keltaisine ihmisineen, jotka puhuivat outoa kieltä. Ja yhä kauemmaksi kävi väsyttävä matka ahtaassa, likaisessa rahtivaunussa. "Me tahdomme puolustaa Venäjää, mutta emme Kiinaa! Mitä meitä koskevat japanilaiset, jotka asuvat niin etäällä kylästämme meren tuolla puolen!" Näin talonpoikaissotilaat kysyivät upseereiltansa. Nämä vastasivat hämillään, että nyt oli kysymys Venäjän kunnian, arvon ja valtiollisen valta-aseman puolustamisesta salakavalaa hyökkääjää vastaan. Mutta nämä olivat talonpojille tyhjiä sanoja. Ja niinkuin vetoomus imperialismiin petti, niin myöskin hurskas satu, että oli välttämätöntä taistella oikean uskon puolesta Japanin pakanuutta vastaan. Jokaisella kansalla on oma uskonsa, arvelivat talonpoikaissotilaat, pitäkööt keltaiset omansa, niin kuin me pidämme omamme. Kansa ei käsittänyt sodan tarkoitusta, ei sodankäyntitapaa, jonka mukaan jokainen hyökkäys ja jokainen menestyksellinen puolustus aina päättyi peräytymiskäskyyn. Isänmaallinen taisteluinnostus laimeni ja muuttui Liaujangin taistelun jälkeen vastakohdakseen.

Sodan pääaiheuttaja, Plehwe, ei tämän taistelun tapahtuessa, joka merkitsi hänen suunnitelmiensa raukeamista, enää ollut elossa. Heinäkuun 28 p. 1904 repi hänet palasiksi pommi, jonka sosiaalivallankumouksellisen puolueen toimesta eräs ylioppilas heitti häntä vastaan. Se vähäinen vaikutus, minkä neuvonantajansa murha teki tsaariin, haihtui pian kokonaan iloisen perhetapahtuman johdosta. Elokuun 25 p. hänelle syntyi toivottu perintöruhtinas, kivulloinen lapsi, joka sai nimen Aleksei. Tilaisuus yleisellä valtiollisella armahduksella antaa merkki, että hallitussuunta oli muuttuva, jäi käyttämättä. Armomanifesti 6 p:ltä syyskuuta tuli vain kruununvarkaiden ja kruunun velallisten hyväksi.

Toista kuukautta kesti puolueiden taistelu tsaarin läheisyydessä sisäministerin seuraajasta. Vasta 8 p. syyskuuta tapahtui ratkaisu vapaamieliseen suuntaan. Ruhtinas Svjatopolk-Mirski, joka Vilnan kenraalikuvernöörinä oli herättänyt huomiota lempeällä ja lainmukaisella viranhoidollaan, tuli sisäasiainministeriksi. Yhteiskunta tervehti tätä nimitystä suosiollisesti, ja suosio kasvoi, jota useammin uusi vallanpitäjä keskusteluissa sanomalehdistön edustajien kanssa ilmaisi sangen maltillisesti vapaamieliset mielipiteensä: kansaneduskunta, mutta ei mitään parlamenttia; uskonvapaus, mutta ei omantunnonvapautta; juutalaisten oikeuksien parantaminen, mutta ei mitään yhdenvertaisuutta; painovapaus, mutta hyväntahtoisen sensuurin hoitama j.n.e. "Vapautusliiton" äänenkannattajakin ylisti tuota vapaamielistä kaunopuhujaa tulevana uudistajana, ja vanha tuuliviiri Novoje Vremja, joka vast'ikään oli kehunut Plehwen "valtiomieskykyä" muistosanoissaan, toitotti samaa torvea, mikä vuorostaan vaikutti sen tuhansiin lukijoihin virkamiesten joukossa, joilla oli tapana ottaa maailmankatsomuksensa ja valtiollinen vakaumuksensa tämän kameleontin vaihtelevista pääkirjoituksista.

Hovin ja ylemmän virkamiesmaailman taantumuspuolue, jonka valta-asemaa uusi kurssi uhkasi, keräytyi Pobedonostsevin ympäri "uuden Loris-Melikovin" kukistamiseksi. Semstvopuolue kokosi voimansa saadakseen "rohkealla esiytymisellä" puheliaan ministerin vihdoinkin ryhtymään uudistustekoihin. "Suomen aktiivisen vastarinnan puolue" kääntyi Venäjän kaikkien vastustusmielisten ja vallankumouksellisten järjestöjen puoleen, ehdottaen yhtymistä yhteiseen valtiolliseen ohjelmaan ja yhteiseen toimintaan. Tällä vetoamisella oli vain osaksi menestystä, kun kahdeksastatoista puolueesta vain seitsemän sitä noudatti: vapautusliitto, Puolan kansallisliiga, Venäjän sosiaalivallankumouksellinen ja Puolan sosialistinen puolue, lättiläinen sosiaalidemokraattinen puolue sekä armenialainen ja grusialainen sosiaalivallankumouksellinen liitto. Näiden puolueiden edustajien Pariisissa syyskuussa 1904 pitämässä kongressissa valmistettiin yhteinen valtiollinen ohjelma: itsevaltiuden hävittäminen ja vapaan kansanvallan asettaminen sen sijaan, Suomen itsehallinnon palauttaminen ja kansojen itsemääräämisoikeus. Tämän ohjelman toteuttamiseksi kokous, johon myöskin urkkija Asev otti osaa, päätti seuraavan vuoden syksynä saada aikaan paikallisia kapinoita. Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue samoin kuin puolalainenkin, juutalainen "bund" ynnä muut jyrkästi marxilaiset puolueet pysyivät periaatteellisista syistä erillään tästä vallankumouksellisesta "porvarikongressista". Venäläisen sosiaalidemokratian johtavaan Pietarinkomiteaan kuului silloin etupäässä ylioppilaita ja kirjailijoita, jotka hämärissä kellarikoloissa pitivät salaisia esitelmiä kansantaloustieteestä ja niillä lopen ikävystyttivät harvoja köyhälistöön kuuluvia kuuntelijoitansa. Pääkaupungin työväestön suuri enemmistö kävi erään poliisin salaisen asiamiehen, Gapon nimisen papin esitelmissä, jolla oli loistavat puhujanlahjat, jännittävät aiheet sekä käytettävissään valoisat kokoushuoneet, jotka hallitus oli hänelle antanut. Muuten venäläinen sosiaalidemokratia tuhlasi tarmonsa menshevismin ja bolshevismin välisiin opillisiin selvittelyihin sekä puoluejärjestönsä kehittämiseen, joka kaikkine kummallisuuksineen oli tsaarillisen virkavallan uskollinen kuva.

Pobedonostsev pyysi syyskuun lopussa tsaarilta uuden sisäasiainministerin erottamista, koska hänen politiikkansa muka johti valtakunnan ja kirkon perikatoon. Svjatopolk-Mirski puolestaan vakuutti tsaarille, että yliprokuraattorin politiikan jatkaminen oli synnyttävä vallankumouksen. Nikolai II ei tiennyt mitä tekisi ja jätti Mandsurian-armeijansa ratkaistavaksi, kumpi noista molemmista arvohenkilöistä oli oikeassa. Lokakuun 2 p. muuan Kuropatkinin päiväkäsky kuulutti Venäjän — ja samalla myöskin Japanin —sotajoukoille voitokkaan hyökkäysliikkeen alkamisen Port Arthurin vapauttamiseksi. Samana päivänä kertoi Pobedonostsevin puhetorvi Moskovskija Vjedomosti, että hallitus oli esiytyvä tarvittavalla ankaruudella vapaamielisen sanomalehdistön jaarittelua vastaan uudistusten muka väittämättömyydestä. Viikkoa myöhemmin Kuropatkinin 200,000 miehen vahvuinen armeija alkoi marssia eteenpäin, kiertämällä japanilaisten oikean siiven pakottaakseen vihollisen armeijan vetäytymään Liaujangista ja avataksensa tien Port Arthuriin. Marski Ojama komensi 160,000 miehen vahvuisen sotajoukkonsa eteenpäin rohkeaan vastahyökkäykseen, jonka oli määrä painaa venäläisten oikea sivusta taaksepäin ja raivata itselleen tie Mukdeniin. Kymmenpäiväisen kiivaan ja kauhean verisen ottelun jälkeen Shahon taistelu päättyi ratkaisutta. Nikolai II oli yhtä viisas kuin ennenkin. Svjatopolk-Mirski huomasi, että taistelun päätöksen johdosta kysymys hänen jäämisestään tai eroamisestaan ei vielä ollut ratkaistu. Huolissaan asemastaan hän peruutti jo annetun luvan julkisen, yleisvenäläisen semstvokongressin pitämiseen, mutta salli jo Pietariin kokoutuneiden edustajien yksityisesti kokoutua. Tämä "esiparlamentti", joka tarkasti julkisuutta karttaen piti kokouksiaan muutamassa yksityisasunnossa, valitsi puheenjohtajakseen erään maltillisen slavofiilin, D Shipovin. Hän sai kiittää kansansuosiotaan siitä, että Plehwe ei ollut vahvistanut hänen uudestaan-valitsemistaan Moskovan semstvoviraston johtajaksi, koska hän oli pitänyt tuota vanhoillista, mutta pystypäistä miestä vaarallisena vallankumouksellisena. Shipov oli kongressissa oikeiston johtajana, joka puolusti muinaisvenäläisen "semski soborin" tapaista kansaneduskuntaa, jolla olisi vain neuvoa-antava valta. Enemmistö kannatti länsimaisen-mallista kansaneduskuntaa. Tehdyt päätökset annettiin hallitukselle mietintönä, joka sisälsi seuraavat vaatimukset: henkilöllinen koskemattomuus, omantunnon-, puhe-, paino-ja kokoutumisvapaus, itsehallinnon uudistus ja vapaasti valitun, päätäntöoikeudella varustetun kansaneduskunnan kokoonkutsuminen. Samaan aikaan pantiin, Ranskan vastustuspuolueen mallin mukaan vuodelta 1847, kaikissa Venäjän suuremmissa kaupungeissa toimeen pitoja ("reformibanketteja"), joissa enemmän tai vähemmän meluavasti lausuttiin julki uudistusvaatimukset. Yleinen mieltenkuohu valtasi myöskin palvelukseen kutsutut reserviläiset, jotka liioitelluissa mielenosoituksissa ilmaisivat tyytymättömyytensä hallitukseen ja sotaan.

Hallitus ei sano mitään. Hovissa taistelevat toisiansa vastaan yliprokuraattorin ja sisäministerin puolueet. Sotanäyttämöltä ei kuulu mitään ratkaisevaa. Talvi on tulossa ja liikuntasota on muuttunut asemataisteluksi. Kuropatkin kieltäytyy ryhtymästä uuteen hyökkäykseen, ennenkuin on saanut uusia lisäjoukkoja ja ennen kevään tuloa. Ministerineuvostossa seisovat jyrkästi vastakkain Svjatopolk-Mirskin ja Pobedonostsevin mielipiteet, joista edellinen puoltaa suostumista semstvokongressin vaatimuksiin, jälkimmäinen huomauttaa horjuvalle tsaarille hänen lupaustaan isänsä kuolinvuoteen ääressä. Ratkaisun aikaansaavat vihdoin suuriruhtinaat Sergei Aleksandrovitsh ja Nikolai Nikolajevitsh, jotka "luopumisessa koetelluista vanhavenäläisistä hallitusperiaatteista" luulevat näkevänsä vaaran hallitsijasuvulle.

Pobedonostsevin sepittämä tsaarillinen ukaasi 25 p:ltä jouluk. 1904 antoi vain sangen ylimalkaisia uudistuslupauksia, joiden toimittaminen jätettiin ministerikomitean huoleksi. Valtiosäännöstä ja kansaneduskunnasta siinä ei ollut puhe. Haihduttaakseen kaikki väärinkäsitykset tässä suhteessa hallitus samaan aikaan antoi virallisen tiedonannon, jossa se lausui paheksumisensa kiihoituksesta ja kiihtymyksestä ja varoitti semstvoja sekautumasta asioihin, joihin niiden valta ei ulottunut. Mutta nämä hallituksen selitykset eivät tyynnyttäneet kansan kiihtymystä. Päinvastoin, se yltyi, kun Venäjän jouluksi aivan odottamatta tuli tieto Port Arthurin linnoituksen antautumisesta (2 p. tammik. 1905). Se oli sotilaallisesti ennenaikainen, valtiollisesti myöhästynyt. Jos tuo surkea linnanpäällikkö Stössel olisi kahdeksaa päivää aikaisemmin luovuttanut merilinnan viholliselle, niin vapausmanifesti 30 p:ltä lokak. 1905, joka silloin tuli liian myöhään, olisi ilmestynyt jo 25 p. jouluk. 1904 ja Venäjän kansalta säästänyt paljon onnettomuutta ja kärsimyksiä.