Venäjällä vallankumoukset aina puhkeavat aikaisemmin kuin niiden toimeenpanijat ovat suunnitelleet. Pariisissa pidetty kongressi oli määrännyt vuoden 1905 syksyn siksi ajankohdaksi, jolloin isku oli annettava. Mutta jo tammikuussa 1905 alkoi vallankumous, jonka suurenmoisuudesta ja maailmaa-järkyttävästä vaikutuksesta kokonainen sukupolvi oli uneksinut ja jonka onnistumisesta se toivoi Venäjälle mitä suurinta tulevaisuutta. Ei porvariston "vapautusliitto", ei köyhälistön vallankumouksellisuus loitsinut sitä esiin, vaan Plehwen suosima Subatovin poliisisosialismi. Siirtyminen vallankumouksellisten leiristä poliisiosaston palvelukseen ja päinvastoin oli Venäjän vallankumouksellisen liikkeen tyypillinen ilmiö. Ei ryhdittömyys, niinkuin oli tavallista sellaisessa tapauksessa, vaan mieskohtainen kunnianhimo ja halu tehokkaasti auttaa työmiehiä, joiden surkean tilan hän Pietarissa oli oppinut tuntemaan, teki poliisin salaisen asiamiehen, pappi Gaponin vallankumoukselliseksi. Rahat hänen Pietariin perustamiansa työväenklubeja varten Plehwe oli antanut ja käskenyt pappia esityksissään herättämään kansallista innostusta sotaan. Mutta työväen alussa isänmaallinen mieli oli yhden sotavuoden jälkeen haihtunut ja muuttunut katkeraksi vihaksi virkavaltaa vastaan. Gapon kulki, niinkuin moni muu, ajan virran mukana ja uskoi, tuntien vaikutusvaltansa kymmeniin tuhansiin työmiehiin, jotka häntä sokeasti seurasivat, voivansa näytellä suurta historiallista osaa yleisessä kiihtymyksessä. Vasta vähää ennen kuin hänen suhteensa poliisiosastoon loppuivat, hän antautui kosketuksiin sosiaalidemokraattisen puoluejärjestön kanssa, joka ei mitään aavistanut hänen entisyydestään. Tämä oli käytännöllisesti vallan merkityksetöntä, sillä se auttoi häntä vain erään valtiollisen ohjelman valmistamisessa, jonka hän työmiesten vaatimuksena valtavan Pietarin työläiskulkueen etupäässä tahtoi antaa tsaarille. Tämä anomuskirja, joka vaati perustuslakia-säätävän kokouksen kokoonkutsumista, tehtaan tarkastuksen poistamista ja parlamentillisen hallitustavan voimaansaattamista, oli puhtaasti oppikaavanmukainen tekele. Sen sijaan 20 p. tammikuuta päätetty työväenjoukkojen kulkue Talvipalatsiin, heidän pyyntönsä tsaarille, että hän, korkeimpana maallisena ja kaikkivoivana valtana, huojentaisi heidän yhteiskunnallista hätäänsä, oli todella kansanomaisen venäläinen, eikä mikään osanottaja käsittänyt sitä vallankumoukselliseksi kapinaksi.
Sunnuntaina 22 p. tammik. 1905 työmiehet Pietarin tehdaskortteleista suljetuin rivein, ilman aseita ja punaisia lippuja, mutta sen sijaan pyhimystenkuvia kantaen ja kirkkolippujen liehuessa kulkivat Talvipalatsille, "isä" Gaponin heitä johtaessa. Nikolai II oli lähtemällä Tsarskoje Selohon välttänyt mielenosoituksen, josta hän oli saanut tiedon, ja jättänyt anojien vastaanoton sotaväen asiaksi, joka tervehti heitä yhteislaukauksilla. Kauheasti pettyneenä työväenjoukko tulvehti keisaripalatsilta takaisin, koetti muilla paikoilla kokoutua, mutta ajettiin uudestaan kivääritulella hajalle. Toista tuhatta miestä, naista ja lasta oli "punaisen sunnuntain" uhreja. Gapon itse pääsi pakoon ulkomaille, josta hän tsaaria vastaan julkaisi raivoisan "manifestin".[14]
Tammikuun 22 päivän synnyttämän kauhun seurauksena oli suunnaton suuttumus, joka Pietarista levisi muihin kaupunkeihin ja siellä aiheutti vastalausekulkueita ja verisiä yhteentörmäyksiä aseisiin-kutsutun sotaväen kanssa. Mielettömillä työmiesten vangitsemisilla ja karkoituksilla pääkaupungista tieto "punaisesta sunnuntaista" pian levisi kaukaisimpiin kyliin ja näin annettiin vallankumouksellisten käytettäväksi todella kansanomainen kiihoituskeino. Totutun kansallislaulun "Jumala varjelkoon tsaaria" sijasta kaikui työväenmarseljeesin kertosäe: "nouse, tartu aseisiin, työläiskansa!"
Suuriruhtinas Sergei Aleksandrovitsh, vihattu Moskovan kenraalikuvernööri, tarttui hallitusohjiin, jotka hänen heikko veljenpoikansa oli päästämässä käsistään. Ruhtinas Svjatopolk-Mirski, joka joulukuun 25 päivän jälkeen enää vain nimeksi oli ollut sisäministerinä eikä ollut uskaltanut valtakeinoillansa estää tammikuun 22 päivän onnettomuutta, sai 1 p helmikuuta eronsa. Hänen seuraajaksensa tuli siihenastinen Moskovan kuvernööri, Aleksanteri Bulygin, venäläisiin poliisimenetelmiin hyvin perehtynyt virkavaltias, joka Moskovassa oli luonut Subatovin järjestelmän. Pietarin kenraalikuvernööriksi tuli siihenastinen Moskovan ylipoliisimestari, kenraalimajuri Dimitri Trepov, raaka sapelinkalistaja, vailla tietoja politiikasta. Tavanmukainen hallituskomissioni erään senaattorin johdossa asetettiin "Pietarin työläisten tyytymättömyyden syiden ja sen poistamiskeinojen selvittämiseksi". Poliisi pidätti 34 sille "oikein-ajatteleviksi" tunnettua työmiestä, pesetti perin pohjin nuo säikähtyneet miehet ja vei ne seuraavana aamuna "Pietarin tehdastyöväestön valittuina edustajina" rautateitse Tsarskoje Selohon. Siellä tsaari otti heidät puheilleen, antoi heille muutamien moittivien sanojen jälkeen armollisesti anteeksi heidän "rikoksensa" ja tarjosi heille hyvän aamiaisen, josta työmiehet olivat kovin tyytyväiset. Toinen hallituksen asettama komissioni tutki rahaministeri Kokovtsovin johdossa Saksan työväensuojeluslainsäädäntöä. Se ei päässyt pitemmälle kuin että ehdotti muutamia Plehwen lakkoja vastaan antamia määräyksiä nyt jo epäajanmukaisina kumottaviksi. Toiset hallituskomissionit työskentelivät yhtä tuloksettomasti 25 p. jouluk. 1904 annetun tsaarillisen ukaasin uudistuslupausten toteuttamiseksi.
Vallankumouksen järjestämisen ottivat huolekseen sosiaalivallankumouksellinen puolue ja "vapautusliitto", joita mitä tehokkaimmin kannattivat kaikkien rajamaiden sosialistiset puolueet, missä venäläistyttämispolitiikka oli ennakolta muokannut niille maaperää. Sitävastoin Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue käytännössä jäi kokonaan taka-alalle, vaikka se itse piti itseään ainoana todellisesti vallankumouksellisena puolueena ja oikeauskoisen kopeudella katseli muiden ryhmien kilpailevaa toimintaa. Sen sijaan, että olisivat yhdessä iskeneet hallitusta, niiden molemmat ryhmät, menshevikit ja bolshevikit, iskivät toisiansa. Lenin, johon oli liittynyt hänen entinen vastustajansa Bronstein-Trotski, vastusti mitä kiivaimmin kaikkea yhtymistä "vapautumisliittoon", peläten että vallankumous siinä tapauksessa saattoi päättyä parlamentillis-porvarillisen hallituksen muodostamiseen. Oikeammin arvosteli olevia oloja menshevikkien johtaja, Plehanov. Mutta bolshevikkeja vastaan käyty kiivas riita kysyi siinä määrin hänen ryhmänsä voimia, että yksin sen yritykset köyhälistön juhlapäivinä panna toimeen työväen mielenosoituksia surkeasti epäonnistuivat.
Sangen tarmokkaasti toimivat sosiaalivallankumoukselliset. Heidän ensimmäinen tekonsa oli hallituksen johtajan poistaminen. Helmikuun 17 p. eräs pommi repi kuoliaaksi suuriruhtinas Sergein Moskovan Kremlissä. Kun tieto siitä oli levinnyt, niin Moskovan ja Pietarin hienoimmissa ravintoloissa äänekkäästi tilattiin samppanjaa. Kaduilla tuttavat toivottivat toisilleen onnea "iloisen tapauksen" johdosta. Koko Venäjä ikäänkuin hengähti. Niin korkealle vallankumouskuume jo oli kohonnut.
Suuriruhtinaan murhan johdosta syntyi eräänlainen Trepovin ja Bulyginin kaksoishallitus. Edellinen piti jatkuvia levottomuuksia, lakkoja ja murhia vain taloudellisena liikkeenä, joka ei ollut autettavissa valtiollisilla myönnytyksillä, vaan yksinomaan sapelilla. Hänen nimellinen esimiehensä, niinkuin ministerien enemmistökin, huomasi selvästi vallankumouksen poliittisen puolen ja tahtoi lääkitä sairasta valtioruumista taudin mukaisella käsittelyllä, mahdollisimman vähäisillä valtiollisilla uudistuksilla, uskaltamatta leikkausveitsellä käydä käsiksi autokraattiseen elimistöön. Pobedonostsevia raastoi uskovaisen kiihkonsa ja arvostelevan järkensä ristiriita sekä se ahdistava tunne, että nouseva aalto uhkasi viedä mennessään koko hänen järjestelmänsä. Tämä oli hänet vallan murtanut, eikä hän enää luottanut muihin kuin Jumalaan ja Kuropatkiniin.
Venäjän tyhjentymättömistä ihmisvarastoista oli Mandshurian armeijalle viety niin paljon lisävoimia kuin yksiraiteinen, mutta moitteettomasti toimiva Siperian rata suinkin saattoi kuljettaa. Pietarin oppineiden pääesikuntalaisten ja vanhuudenheikkojen sotasankarien ankara arvostelu Kuropatkinin sodankäynnistä oli aiheuttanut sen, että tammikuussa oli lähetetty sotanäyttämölle eräs salonkikenraali Gripenberg, varustettuna tsaarin antamilla epäselvillä valtuuksilla. Hän tahtoi tarmokkaalla hyökkäyksellä japanilaisten aseman vasenta sivustaa vastaan tuhota vihollisten armeijan. Mutta Sandepun talvitaistelussa tammikuun 25:nnestä 28:nteen päivään hänen yrityksensä raukesi japanilaisten sitkeään vastarintaan ja vastahyökkäyksiin tai, niinkuin Gripenberg perästä päin vakuutti, Kuropatkinin kateuden tähden, joka ratkaisevana hetkenä muka oli kieltänyt häneltä pyydetyn avun. Raivoissaan Gripenberg lähti pois sotanäyttämöltä, jolla nyt molemmilta puolin ryhdyttiin valmistuksiin ratkaisevaa taistelua varten. Kuropatkinin hyökkäystuuma kävi ristiin hänen vastustajansa Ojaman suunnitelman kanssa. Helmikuun 23 p. alkoi 155 kilometrin rintamaleveydellä Mukdenin taistelu, jonka kulusta Kuropatkin ensin lähetti voitonsanomia Pietariin. Ne lakkasivat 3 p. maaliskuuta, kun japanilaiset laajasuuntaisen kiertoliikkeen jälkeen luoteiseen Mukdenista mursivat venäläisten aseman. Seuraavina päivinä Venäjän armeija ei enää taistellut muuta kuin turvatakseen itselleen järjestetyn peräytymisen, mikä kuitenkin 9 p. maaliskuuta muuttui armeijan suuremman osan kauhun vallassa tapahtuvaksi paoksi. Vain kenraali Linevitshin johtama vasen sivusta-armeija — noin kolmas osa koko armeijasta — torjui kaikki japanilaisten hyökkäykset ja pani siedettävässä järjestyksessä toimeen määrätyn peräytymisen. Maaliskuun 10 p. voittajat marssivat Mukdeniin ja ryhtyivät ajamaan takaa venäläisiä, joiden säännötön pako pysähtyi vasta 170 kilometrin päässä Mukdenista pohjoiseen päin. Kuropatkin erotettiin 17 p. maaliskuuta ja Linevitshille uskottiin armeijan johto. Hänen onnistui lyhyessä ajassa järjestää sekaisin-menneet joukko-osastot ja palauttaa niiden taistelukunto.
Kuropatkinin ennenaikaisten voitonsanomien vaikutuksen alaisena Trepov sepitti manifestin, jonka tsaari maaliskuun 3 päivän aamuna välinpitämättömänä allekirjoitti, ja jonka hän neuvonantajansa kiihkeän kehoituksen johdosta heti käski julkaista. Siinä Nikolai II julisti kansalleen, että hän "autokraattisen valtansa lipun alla oli johtava valtakunnan kaikista vaikeuksista uuteen, hävittämättömään valtaan", ja kehoitti kaikkia "tosi-venäläisiä miehiä" yksimielisyyteen ja sisäisen vihollisen vastustamiseen. Saatuaan siitä tiedon Bulygin, mukanaan kolme ministeriä ja tsaarillisen tahdon ilmaisun luonnos, riensi ylimääräisellä junalla Pietarista Tsarskoje Selohon. Hän pyysi heti saada eronsa tai sitten vastamanifestin hyväksymistä heti paikalla. Välinpitämättömästi Nikolai II allekirjoitti toisen asiakirjan. Tässä "Reskriptissä sisäasiainministerille" tsaari kansallensa kertoi, että hänellä jo kauan oli ollut aikomus kutsua kokoon neuvottelevalla vallalla varustettu kansaneduskunta ja että hän nyt katsoi ajan siihen tulleen. Neuvottelemaan tahtonsa toteuttamisesta hän oli asettava erityisen Bulyginin johdossa olevan komitean. Toinen manifesti ilmestyi iltapäivällä Pietarin kaduille, missä sen merkitystä heti kansanjoukoissa pohdittiin, uudistusesityksiä tehtiin ja niistä tuumiskeltiin. Ohjataksensa kansan intohimoisen puhekiihkon järjestetyille raiteille Bulygin piti vielä kolmannen tsaarillisen tahdonilmaisun välttämättömänä. Illalla lisälehdet levittivät "Ukaasia senaatille". Siinä Nikolai II myönsi kaikille semstvojen ja kaupunkien edustajien kokouksille, samoin yhdistyksille, oikeuden pohtia parannusehdotuksia ja lähettää niitä hallitukselle. Itsehallintoelimet kaupungeissa ja maalla ja ennen kaikkea yhdistykset käyttivät heti myönnettyä lupaa niin runsaassa määrin, että Bulygin jo huhtikuussa koetti tukkia hänen päällensä satelevien uudistusehdotusten paperitulvaa sillä, että hän poliisille annetulla sitä "selventävällä" määräyksellä kumosi senaatille annetun ukaasin.
Tieto Mukdenin tappiosta teki valtavan vaikutuksen kansaan ja edisti vallankumouksellista mielialaa. Vanhoillisissa piireissä vaadittiin sisäpoliittisista syistä viipymätöntä rauhantekoa. Maaliskuun 27 p. pidettiin Moskovan pörssisalissa isovenäläisten tehtailijain yksityisluontoinen kokous. He päättivät pyytää hallitusta heti lopettamaan sodan, vaikkapa Sahalinin ja Vladivostokin luovuttamisen hinnalla. Mutta Nikolai II, jonka synnynnäistä itsepäisyyttä lisäsi tietämättömyys todellisista olosuhteista, ei tahtonut myöntyä, ennenkuin viimeinen valtti, mikä Venäjällä vielä oli käytettävissä, Itämeren laivasto, oli lyöty pöytään. Ensimmäinen laivasto-osasto, joka oli kokoonpantu uudenaikaisista taistelulaivoista ja vanhentuneista risteilijöistä, oli vasta 15 p. lokak. 1904 lähtenyt liikkeelle Libausta. Se oli liian myöhäistä, koska Port Arthuria jo piiritettiin; se oli liian aikaista, koska jään saartama Vladivostokin satama vasta huhtikuussa 1905 oli avoinna laivastolle. Sen päällikkö oli vara-amiraali Roshdestvenski, joka oli hyvä merimies ja urhokas upseeri, mutta vailla voittoa-antavaa uskoa pitkän matkansa menestykseen. Liian hyvin hän tunsi laivastonsa monet heikkoudet, miehistön puuttuvan ampumataidon ja merikelpoisuuden, palvelukseen kutsuttujen ja useinkin väkisin laivoihin tuotujen reserviläisten vallankumouksellisen mielialan. He yrittivät karata kaikissa hiilenottopaikoissa ja rikkoivat alituisesti laivastossa vallitsevaa kovaa kuria, ja sen johdosta oli heitä vastaan ryhdyttävä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin. Aiheeton, mutta yhä jatkuva japanilaisten torpedoveneajajien pelko johti heti retken alussa yölliseen välikohtaukseen Dogger-matalikolla, missä englantilaisia kalastajalaivoja pidettiin vihollislaivoina ja ammuttiin. Englannissa syntynyttä mieltenkuohua lievensi kyllä melkoisten rahasummien maksaminen surmansa saaneiden kalastajien omaisille, mutta Venäjän laivaston täytyi jonkin aikaa mukautua siihen nöyryytykseen, että sitä seurasi ja valvoi muuan brittiläinen laivasto-osasto. Port Arthurin antautumispäivänä laivasto meni ankkuriin S:te Marien lahteen Madagaskarin koillisrannikolla ja sai pian senjälkeen lisävoimia toisesta laivasto-osastosta. Kolmas oli vielä Libaussa varusteilla. Roshdestvenskin mielipide, jonka hän useampaan kertaan ranskalaista kaabelia myöten lähetti Pietariin, oli se, että Port Arthurin kukistumisen jälkeen Venäjän laivaston tuli jäädä Intian valtamerelle ja että sitä oli käytettävä vain uhkauskeinona rauhanneuvotteluissa. Mukdenin taistelun jälkeen hän pontevasti uudisti ehdotuksensa, mutta sai tsaarilta täsmällisen käskyn jatkaa matkaansa Itään, odottamatta kolmannen osaston saapumista, joka vasta 19 p. helmikuuta oli lähtenyt Libausta. Roshdestvenskin täytyi vastoin parempaa tietoansa totella. Maaliskuun 16 p. hän lähti Madagaskarista, ja kulki laivastoineen Tyynelle valtamerelle tuhoansa kohti.