Sillävälin kuin hallitus teki sisäpolitiikan suunnan riippuvaksi tulevan meritaistelun epävarmasta tuloksesta, sosiaalivallankumoukselliset, läheisesti liittyen "vapautusliittoon", järjestelivät vallankumousta edelleen. Pääkeinona oli ammatillisten yhdistysten perustaminen. Niinkuin taikaiskusta syntyi kaikissa kaupungeissa asianajajien, lääkärien, sanomalehtimiesten, opettajien ynnä muiden vapaiden ammattien edustajien yhdistyksiä. Niihin liittyivät sitten varsinaiset ammattikunnat, joista melkein kaikki olivat syntyneet Pietarin punaisen sunnuntain tekemästä vaikutuksesta. Muutamat liitot ajoivat myöskin ammatillisia tarkoituksia, mutta useimmat vain puhtaasti valtiollisia. Noiden monien tuhansien "ammattikuntien" yhdenmukaista johtoa varten perustettiin Pietarissa 21 p. toukokuuta "liittojen liitto". Johtavassa komiteassa oli enemmistö sosiaalivallankumouksellisilla, jotka lähettivät maakuntaan julistuksia, ohjeita ja käskyjä. Tämän vallan julkisesti jäseniä kokoavan ja vaikuttavan "liittojen liiton" tavallisin taistelukeino oli sellaisten henkilöiden ja laitosten boikottaus, jotka eivät tahtoneet yhtyä yleiseen liikkeeseen. Siinä sivussa kävi salainen kiihoitus kasarmeissa ja sotalaivojen miehistön keskuudessa sekä sodassa olevan armeijan järjestelmällinen muokkaaminen sotaa ja itsevaltiutta vastaan tähdätyillä lentokirjasilla. Vihdoin käytettiin myöskin sosiaalivallankumouksellisten vanhaa taistelukeinoa, terroria, sellaisia virkamiehiä ja yhteiskuntapiirejä vastaan, jotka uskalsivat tehdä vastarintaa vallankumouksellista liikettä vastaan. Muuan ylioppilaiden salainen komitea julisti Mukdenin taistelun jälkeen alituisen korkeakoululakon, ja tuhannet ylioppilaat syöksyivät täynnä innostusta ajan aallokkoon, vaikuttaakseen ja taistellakseen mukana "suuressa Venäjän vallankumouksessa".
Taantumuksellinen hallitus haki liittolaisia kansan joukosta. Se ei löytänyt mitään muita kuin vanhauskoiset, joita kuitenkin oli miljoonia, ja jotka olivat pysyneet uskollisina 17. vuosisadan valtiokäsitykselle. Voittaakseen heidät, joita hallitus tätä ennen oli raa'asti vainonnut, tsaari 30 p. huhtik. antoi suvaitsevaisuusediktin. Se salli eräin rajoittavin ehdoin siihen saakka rikoksena rangaistun eroamisen valtiokirkosta. Se myönsi vanhauskoisille vapaan jumalanpalveluksen ja heidän poliisin sulkemien "pyhien" hautausmaakirkkojensa avaamisen. Se otti heihin nähden käytäntöön uuden nimityksen "vanhojen kirkonmenojen noudattajat" virallisen pilkkanimen "raskolnikin" (= luopuneet) sijaan. Kun Nikolai II 1901 oli tullut "uskon lahjojen mestariksi ja hoitajaksi", niin suvaitsevaisuusedikti paransi siihen saakka tavallisen buddhalaisten nimityksen "pakana" tai "epäjumalanpalvelija" "lamalaiseksi".
Hitaasti kulkien, vähä väliä hiiliä ottaen, Roshdestvenskin laivasto japanilaisten häiritsemättä oli ennättänyt Etelä-Kiinan merelle, missä se 9 p. toukokuuta Honoré-lahdessa yhtyi kolmanteen laivastoon, joka oli vara-amiraali Nebogatovin johdossa. Viittä päivää myöhemmin yhtynyt laivasto, 30 suuren taistelulaivan vahvuisena, lähti pohjoista kohti vihollista vastaan. Korean salmessa Togo tonniluvussa heikomman, mutta sotakelpoisuudessa paljoa etevämmän laivastonsa kanssa odotti lähestyvää vastustajaa. Tsushiman saaren luona tapahtui 27 p. toukok. 1905 taistelu, josta tuli Japanin Trafalgar. Japanilaisten tykistön tarkkaan-osaava tuli murskaa Venäjän laivaston. Roshdestvenski haavoittuu ja lähtee torpedoveneessä palavasta lippulaivastaan, joka pian sen jälkeen uppoaa korkeaan aallokkoon. Hän itse joutuu Japanin vangiksi. Kolme risteilijää pelastuu pakenemalla etelään. Muu laivasto jatkaa, pahasti pilalle ammuttuna, matkaansa Vladivostokiin. Yölliset torpedovenehyökkäykset täydentävät tuhotyön. Auringon noustessa ei Itämerenlaivastossa ole enää kuin neljä linjalaivaa ja kaksi risteilijää. Sen johtaja on Nebogatov. Juuri häneltä oli Venäjällä odotettu sankaritekoja, koska Novoje Vremja oli ylistänyt häntä "Venäjän Nelsoniksi" ja jo ennakolta tuhlannut hänelle laakereita. Nebogatov oli hidasajatuksinen meribyrokraatti, jota hänen lääkärinsä oli kieltänyt kahvia juomasta, koska se oli hermostolle liian kiihoittavaa. Ymmärrettävästi hän ei siis voinut kestää meritaistelun tuottamaa kiihoitusta. Kun Togon nopeakulkuiset taistelulaivat ilmestyvät taivaanrannalle ja pian ovat saavuttaneet hitaasti puskuttavat Venäjän panssarilaivat, niin Nebogatov käskee vetää alas Andreaan-lipun. Taistelutta hän jättää Itämeren-laivaston jäännöksen viholliselle; Japani on saanut voiton, joka kohottaa sen suurvallaksi.
Kesäkuun 8 p. tsaari mielihyvällä vastaanottaa Yhdysvaltojen presidentin hänelle tarjoaman rauhanvälityksen.
* * * * *
Tsushiman taistelun musertavan vaikutuksen alaisena oli Moskovassa kesäkuun alussa koolla eräs semstvokongressi, johon otti osaa myöskin muutamien kaupunkien edustajia. Yksimielisesti kokous päätti lähetystöllä kääntyä tsaarin puoleen ja hänelle pontevasti ja suoraan ilmaista maan mielipiteen "hänen neuvonantajiensa rikoksellisista virheistä ja huolimattomuudesta", joka oli saattanut valtakunnan onnettomaan sotaan, sekä tehdä vaatimuksia uhkaavan kansalaissodan välttämiseksi. Mutta ei ollut helppoa päästä mieskohtaisesti hallitsijan puheille. Venäjän valtiaaksi oli tullut kesäkuun 5 p. sisäministerinapulaiseksi koroitettu kenraalimajuri Trepov, jonka vallan alaiseksi oli alistettu valtakunnan koko poliisivoima. Hänen nimellinen esimiehensä Bulygin työskenteli tsaarin käskystä yksinomaan vaalilain valmistamisessa, joka oli perustuva säätyjakoon ja takaava enemmistöltään monarkkisen ja hallitsijalle uskollisen kansaneduskunnan valitsemisen. Pitkien keskustelujen jälkeen Trepov antoi suostumuksensa siihen, että tsaari ottaisi vastaan semstvolähetystön Pietarhovissa 19 p. kesäkuuta. Sen puolesta esiytyi puhujana Moskovan filosofianprofessori Sergei Trubetskoi. Hän viittasi uhkaavaan vallankumoukseen, joka oli torjuttavissa vain kutsumalla viipymättä kokoon luvattu kansaneduskunta yleisen ja yhtäläisen, mutta ei säätyjakoon perustuvan vaalioikeuden pohjalla sekä myöntämällä heti puhe-, paino- ja kokoutumisvapaus.
Nikolai II vakuutti vastauksessaan, että oli sopimatonta epäillä kansaneduskunnan kokoonkutsumista. Hänen hallitsijatahtonsa, että kansan valittuja oli kutsuttava olemaan mukana työssä valtakunnan hyväksi, oli horjumaton; joka päivä hän työskenteli tämän tehtävän toteuttamiseksi.
Kahta viikkoa myöhemmin, 4 p. heinäkuuta, Nikolai II Pietarhovissa otti puheilleen erään vastalähetystön. Sen johtajana oli kreivi Sheremetjev, joka puheessaan huomautti, että kansaneduskunta ei ollut kansan, vaan säätyjen valittava, ja että sillä tuli olla vain neuvoa-antava valta. Hänen jälkeensä kreivi Aleksei Bobrinski, semstvon jäsen ja Pietarin kaupunginvaltuutettu, selitti, että Moskovan kongressin lähettämä lähetyskunta oli rohjennut puhua Venäjän koko semstvon nimessä, johon sillä ei ensinkään ollut ollut oikeutta. Tämän lähetystön takana ei ollut vähempi määrä semstvomiehiä kuin edellisen. Se pyysi tsaaria myöntämään säätyjakoon perustuvan vaalioikeuden. Vielä pontevammin puhui sitten eräs Orelin semstvomies, Narishkin: me emme halua mitään kansanherruutta tsaarillisen itsevaltiuden sijaan, me emme tahdo mitään parlamenttia, vaan vanhavenäläisen "semski soborin". Lopuksi puhui vielä muuan pikkuporvari "kaikkien venäläisten tehtaantyömiesten nimessä" ja muuan kylän esimies "koko talonpoikaisväestön" nimessä, vakuuttaen niiden alttiutta antamaan kaikkensa, jotta Japanista saataisiin voitto ja järjestys palautettaisiin.
Nikolai II vakuutti vastauksessaan, että oli sopimatonta epäillä vanhan valtiollisen järjestyksen säilyttämistä, sillä "vain sellainen valtakunta oli vahva ja luja, joka pyhänä säilytti menneisyyden perinnön. Hän oli siinä suhteessa syntiä tehnyt, ja siitä todennäköisesti Jumala valtakuntaa rankaisi."
Vastalähetystön ja sille annetun vastauksen synnyttämä mieltenkuohu sai äänekkään vastakaiun uudessa semstvokongressissa, joka pidettiin Moskovassa heinäkuun 19:nnestä 22 päivään ja johon myöskin kaikki suuremmat kaupungit olivat lähettäneet edustajansa. Täällä kaikuivat kuuroille korville kaikki maltillisten äänet — myöhemmin lokakuulaisten, niinkuin kreivi Heydenin, Gutshkovin, Shipovin, Orelista kotoisin olevan Stabovitshin. Suuri enemmistö, jota johtivat vapautusliiton jäsenet — Petrunkevitsh, Muromtsev, Miljukov — vaati jyrkästi parlamentillista hallitusmuotoa, jonka kuitenkin tuli kansanvaltaisuudessa voittaa Englannin esikuva. Muuan nuori intoilija vaati, kokouksen osoittaessa myrskyistä suosiota, yleistä, yhtäläistä, välitöntä ja salaista äänioikeutta myöskin venäläiselle naiselle, jota hän syvästi kunnioitti, "koska hän hengensuuruudessa ja valtiollisessa älyssä oli paljoa etevämpi kaikkien muiden kansojen naisia". Johtava kongressikomitea tiesi kyllä varsin hyvin, että toistaiseksi oli mahdotonta toteuttaa sellaisia vaatimuksia, eikä uskonut Venäjän talonpoikaisnaisten valtiolliseen älyyn, joista 90 % ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Mutta se antoi sen taktillisen näkökohdan määrätä kantansa, että jota enemmän vaadittiin, sitä suurempi oli oleva hallituksen valtiollisten myönnytysten vähin määrä. Trepovista kuitenkin tämä jo meni liian pitkälle. Uhkaamalla poliisin sekautumista hän ennen aikojaan ajoi kongressin hajalle.