Sillävälin vallankumouksen hyökyaalto kulki tietänsä edelleen. Laajan valtakunnan eri osissa, Volgan kuvernementeissa niinkuin Itämeren-maakunnissa ja hedelmällisessä mustan mullan seudussa, talonpojat sadon korjattuaan ajoivat tilanomistajat kodeista ja konnulta, joko käyttäen ryhmysauvaa tai ilman, ja jakoivat maan ja maanviljelyskaluston keskenään. Monin paikoin he tekivät sen hyvässä uskossa oikeuteensa, kuultuansa erään "tsaarillisen manifestin", jonka heille luki jokin maata-kiertävä vallankumouksellinen ylioppilas suuresta, leveällä kultareunalla varustetusta paperista. Pahempi oli, sen ulkomailla tekemän vaikutuksen johdosta, sosiaalivallankumouksellisten lietsoma Mustanmeren-laivaston kapina. Suurin taistelulaiva "Ruhtinas Potemkin" nosti 28 p. kesäkuuta punaisen lipun ja ilmestyi tykkejänsä jyrisyttäen Odessan edustalle. Hallituksen onneksi kapinaannousseet merimiehet, heitettyänsä upseerinsa yli laidan, tyytyivät rannalla olevien tavaramakasiinien ryöstämiseen, jossa sataman roskaväki oli heillä apuna, sekä kansankokousten pitämiseen, joiden rajua puhevapautta suojelivat panssarilaivan tykit. Upseereilla miehitettyjä torpedoveneitä lähti Feodosiasta merelle, ampuakseen upoksiin tuon "uivan punaisen tasavallan". He löysivät sen kauan etsittyään Konstanzasta, missä kapinoitsijat, kymmenen päivää harhailtuaan, olivat antaneet laivansa Romanian virastojen haltuun ja sitten, jaettuaan keskenään laivakassan, hajautuneet pitkin maailmaa. Menettämättä sotalaivaa maajoukot kukistivat Libaun (29 p. kesäk.) ja Kronstadtin (30 p. kesäk.) merimieskapinat. Kesällä puhkesi julkinen vallankumous Kaukasiassa, Puolassa ja Itämeren-maakunnissa, ja siihen hallitus vastasi julistamalla sotatilan Varsovassa, Lodsissa, Kaukasiassa ja Kuurinmaalla. Mutta tämä sotatila jäi monin paikoin sotaväen puutteessa vain paperille, ja vallankumousliike rajamaissa vain kiihtyi, ollen kokoomukseltaan erottamaton yhdistelmä kapinaa tsaarivaltaa vastaan sekä luokka- ja kansallisuustaistelua.
Japanin kanssa aloitettavia rauhankeskusteluja johtamaan tsaari 14 p. heinäkunta nimitti sopivimman miehen, mitä hänellä siihen oli käytettävissään, entisen rahaministerin Witten, sekä toiseksi valtuutetukseen Itä-Aasian parhaan tuntijan, entisen Tokion-lähettilään, parooni Rosenin, jonka varoittajanääni aikaisemmin oli halveksien jäänyt kuulematta. Elokuun 8 p. neuvottelut alkoivat Portsmouthin pienessä merikaupungissa New Hampshiressa, ja sillävälin sota yhä jatkui. Japanilaiset valloittivat Sahalinin, sillävälin kuin Linevitsh turhaan paraadeilla, puheilla ja pienillä, aina huonosti menestyvillä hyökkäyksillä koetti täyttää armeijansa taisteluinnolla. Epätoivoisesti hän sähkötti Wittelle, että hänen mistä hinnasta hyvänsä tuli tehdä rauha, sillä huolimatta yhä uusista Venäjältä lähetetyistä apujoukoista ei ollut luottamista Mandshurian sotajoukkoon. Se oli väsynyt sotaan ja oli tullut vallankumousmieliseksi, valmiiksi käymään pistimet ojossa upseeriensa kimppuun. Kun Englanti niinkuin Amerikkakin kielsi Japanilta rahaa sodan jatkamiseksi, niin 5 p. syyskuuta tehtiin rauha niillä ehdoilla, jotka Witte oli ilmoittanut viimeiseksi myönnytykseksi: luovutettiin Liautung-niemimaa ja siinä Port Arthurin ja Daljnin satamat, Itä-Kiinan radan eteläosa sekä puolet Sahalinin saaresta; tunnustettiin Japanin yliherruus Koreassa, myönnettiin Japanin alamaisille kalastusoikeuksia pitkin Ussurin-rannikkoa sekä sotakorvausta nimellä: Japanissa olevien venäläisten sotavankien elatuskustannusten korvaus. Eräässä salaisessa pykälässä Venäjä sitoutui supistamaan Vladivostokissa olevan laivastonsa muutamiin keveihin risteilijöihin ja torpedoveneisiin.
Siihen päättyi tämä Venäjältä niin onnettomasti käynyt siirtomaasota, joka paitsi siihenastisen Itä-Aasian päävallanaseman menettämistä maksoi valtakunnalle virallisten tietojen mukaan 2 1/2 miljaardia ruplaa ja kolmattasataa tuhatta ihmishenkeä.
Sillävälin sisäministeri Bulygin oli saanut valmiiksi lakiehdotuksen kokoonkutsuttavaa kansaneduskuntaa varten. Jaettuina kolmeen kuuriaan oli talonpoikien, kaupunkiporvarien ja suurtilanomistajien määrä valita valitsijoita, jotka sitten keskuudestaan lähettäisivät edustajia valtakunnanduumaan, joka toisena neuvottelevana kamarina astuisi valtakunnanneuvoston rinnalle. Ei asukasluku, vaan asukasten kieli määräsi edustajien lukumäärän eri kuvernementeissa, "vierasheimoisten" vaikutusvallan heikontamiseksi duumassa. Tärkeän kysymyksen, mikä noista kolmesta säädystä oli saava enemmistön parlamentissa, Bulygin oli ratkaissut talonpoikien eduksi. Heidän osakseen tuli 43 % kaikista valitsijamiehistä, 34 % suurmaanomistukselle ja 23 % kaupunkien porvaristolle.
Elokuun alussa eräs "erityinen komitea", joka oli kokoonpantu suuriruhtinaista, oppineista, ministereistä ynnä muista arvohenkilöistä tsaarin itsensä ollessa esimiehenä, Pietarhovissa tutki Bulyginin luonnosta. Nikolai II ilmoitti, että valtakunnanduuma ei saanut rajoittaa hänen rajatonta hallitsijavaltaansa. Neuvonantajat vakuuttivat, että se pysyisi supistamattomana, koska duumallakin samoin kuin valtakunnanneuvostolla oli oleva vain oikeus antaa lausuntonsa lakiehdotuksista. Vain yksi vastusti, kenraali Trepov. Hän oli tullut huomaamaan olleensa väärässä arvioidessaan vallankumouksellisen liikkeen merkitystä eikä enää tahtonut rauhoittaa sitä sapelilla vaan uudistuksilla. Duuma, niin hän sanoi, tulisi huolimatta kaikesta sen oikeuksien supistamisesta rajoittamaan tsaarin yksinvaltaa. Asiain ollessa nykyisellä kannalla tämä onnettomuus ei kuitenkaan ollut vältettävissä. Tsaari hätkähti. Pitikö hänen koroittaa valtakunnanlaiksi mitä hän julkisesti oli tuominnut "mielettömiksi haaveiksi". Maanviljelysministeri Schwanebach keksi vakuuttavan vastaväitteen: Jumala rajoitti kuitenkin hänkin valtaansa antamillaan luonnonlaeilla ja pysyi siitä huolimatta taivaan ja maan kaikkivaltiaana hallitsijana. Sen johdosta tsaari suostui valtakunnanduuman kokoonkutsumiseen sillä ehdolla, että hän edelleen käyttäisi kaikkivaltansa ulkonaista merkkiä, arvonimeä "samodershets". Tämä antoi sitten aihetta paljoon riitaan. Venäläinen sana "samodershets" (itsevaltias) on sananmukainen käännös kreikankielen sanasta autokrator ja sen oli tähän asti ymmärretty merkitsevän rajatonta hallitsijavaltaa. Toiselta puolen venäläiset historioitsijat, niinpä myöskin Pietarhovin neuvotteluihin osaaottava historianprofessori Kljutshevski, olivat todistaneet, että Moskovan suuriruhtinas Ivan III, joka ensimmäisenä Venäjän hallitsijana, kun tatarien ies oli murrettu, v. 1480 oli ottanut käytäntöön tämän arvonimen, sillä vain oli tahtonut ilmaista "suvereniteetin" käsitteen. Eräästä mieskohtaisestakin syystä vanhan arvonimen säilyttäminen oli Nikolai II:lle mielenkiintoinen. Hänen oli 1894 täytynyt kuolevalle isälleen luvata elinikänsä pitää kiinni "samodershaviesta" (itsevaltiudesta).
Toinen pääkysymys, oliko talonpojille vaiko maata-omistavalle aatelistolle annettava useimmat sijat valtakunnanduumassa, hajoitti komitean kahteen leiriin. Suuriruhtinaat Vladimir Aleksandrovitsh ja Nikolai Nikolajevitsh lausuivat julki syvän suuttumuksensa hallitusta-vastustavasta aatelisjoukkueesta, ruhtinasten Trubetskoin, Galitsinin, Dolgorukovin, Shahovskoin ynnä muiden "röyhkeistä" puheista viimeisessä Moskovan semstvokongressissa, jossa he muiden aatelisten suurtilanomistajien kanssa olivat Venäjälle vaatineet kansanvaltaista valtiosääntöä. Vain isovenäläisillä talonpojilla oli muka vielä tallella valtiota-säilyttävä mielensä; heidän edustajilleen oli sentähden annettava ratkaiseva sana valtakunnanduumassa.
Talonpojat yksin, lisäsi Pobedonostsev, eivät tänä sekasorron aikana ole naamaansa muuttaneet.
Taantumukselliset aateliston edustajat, kreivi A. Bobrinski ja Strukov, vastustivat; ministereistä vain Kokovtsov; hän viittasi talonpoikien tietämättömyyteen ja valtiolliseen kehittymättömyyteen, joka teki heidät "vahaksi yllyttäjien käsissä".
Muut virkavaltiaat sekä historiantutkija Kljutshevski yhtyivät suuriruhtinaihin. Senaattori Narishkin meni niin pitkälle, että väitti, että luku- ja kirjoitustaidottomilla, mutta vanhoillisilla talonpojilla oli laajempi maailmankatsomus kuin sivistyneillä ja "eepillisen puheen lahja".
Ratkaisevaa Nikolai II:lle oli slavofiilisen historioitsijan Pavlovin todistelu: oikeauskoisen kirkon pyhimysten joukossa oli myöskin yksi lukutaidoton. Jos sellainen mies kelpasi taivaaseen, niin hän oli kyllin hyvä myöskin duumaan.