Bulyginin ehdotus julkaistiin 19 p. elokuuta valtakunnanlakina ja määrättiin, että vaalit valtakunnanduumaan oli toimitettava viimeistään tammikuussa 1906.
Uusi Moskovassa syyskuun 23:nnesta 28:nteen päivään pidetty semstvo- ja kaupunkikongressi hylkäsi yksimielisesti Bulyginin vaalilain "taantumuksellisena epäsikiönä" ja vaati vielä kerran kiivaasti päättävällä oikeudella varustettua sekä yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen vaalin perustuksella valittua kansaneduskuntaa. Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen toimeenpanovaliokunta päätti suorastaan lapsellisella viattomuudella panna pontevan vastalauseen vaalilakia vastaan — boikottaamalla duumavaaleja! Suurempaa mielihyvää he eivät olisi voineet hallitukselle tuottaa, sillä kansa, tuo talonpoikien harmaa joukko, ikävöi kiihkeästi "suurta sanaa suuressa kokouksessa", ääneensä valittaakseen virkamiesten sorrosta ja uhkaavasti vaatiakseen "maata ja vapautta".
Moskovan kongressin yksimielisyys loppui, kun siinä tuli puheeksi toinen kysymys, jonka merkitystä monet edustajat nyt ensi kerran alkoivat ymmärtää, seurauksena siitä, että valistusministeriö aivan kuin tahallaan oli pitänyt kansaa tietämättömänä valtakunnan maantiedosta ja historiasta. Tämä kysymys koski tulevan vapaan Iso-Venäjän suhdetta rajamaihin. Siinä mielipiteet kävivät jyrkästi ja selvästi erilleen. Toiset, myöhemmät kadetit, tahtoivat sopivaisuussyistä palauttaa Suomen ja Puolan itsehallinnon sekä muille rajamaille myöntää mitä laajimman sivistyksellisen itsehallinnon. Sitä mieltä eivät olleet toiset, myöhemmät lokakuulaiset. Vapaan, kansanvaltaisen venäläisen itsehallinnon siunausten, sanoi Gutshkov, on tultava tähän asti orjuutettujen vierasheimoisten osaksi, mutta ei muuta, sillä sivistyksellinen itsensämäärääminen ja itsehallinto ovat ristiriidassa "yhden, jakamattoman Venäjän" aatteen kanssa.
Hallituksen toimenpiteistä ja kongressipäätöksistä välittämättä vallankumous huolettomasti kävi tietänsä, ikäänkuin luonnonilmiö, joka suuntaa kulkunsa sisäisten lakiensa mukaan, ihmisviisautta pilkaten. Todellista johtoa ei vallankumouksellisella liikkeellä kaikista sitä tarkoittavista yrityksistä huolimatta ole ollut eikä ole voinutkaan olla, sillä siksi erilaiset olivat tuon suuren valtakunnan maat ja kansat, joka ulottui Kalishista Beringin salmeen, Jäämerestä aina Mustaan- ja Kaspianmereen, aina Persiaan, Afganistaniin ja Kiinan vuorenharjanteisiin saakka. Näiden laajojen rajojen sisäpuolella vallitsi kaikkialla hillitön mieltenkuohu tai sota. Kaikuivat huudot: Alas itsevaltius, eläköön kansanvalta! Alas kansanvalta, eläköön köyhälistön diktatuuri! Alas aatelisto, eläköön vapaa kansalainen! Alas porvaristo, eläköön köyhälistö! Alas Venäjä, eläköön Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Ukraina, Grusia, Armenia, Aserbeidsan, kurdien maa, tatarien maa, kalmukkien maa, tsheremissien maa, bashkiirien maa, kirgiisien maa j.n.e. Siinä ei ollut minkään puolueen mahdollista yhdistää toisiansa vastaan taistelevia vallankumouksellisia aineksia yhden tunnussanan ympäri.
Kansankokousten karjunnan ja kongressipäätösten paperisateen edessä hallitus ei väistynyt. Virastojen pilkallisen boikottauksen, työväen- ja ylioppilaslakot, katumellakat, maatilain hävittämiset, valtion viinamyymäläin ja rahastojen ryöstöt, virkamiestensä murhat se tunsi tuskallisina neulanpistoina, mutta ei miekaniskuina. Silloin hallitusta lokakuun puolivälissä kohtasi taloudellinen isku, jonka johdosta sen vihdoin täytyi antautua. Vallan viattomasti asia Pietarissa alkoi eräässä rautatieläisten edustajien kongressissa, jonka oli määrä tarkastaa eläkeasetusta. Hallitus oli antanut luvan kokouksen-pitoon ja määrännyt sille puheenjohtajan. Pietarin vallankumouksellisen ilmakehän sähköistäminä rautatieläiset valitsivat toisen puheenjohtajan ja päättivät — mitä sata kongressia jo ennen heitä oli tehnyt —, että valtiosääntö oli tarkistettava. "Liittojen liiton" komitea antoi heille sitä varten kaavan ja osoitti heille toteuttamiskeinon — työlakon. Lokakuun 10 p. alkoi rautatielakko, ensin Moskovan rautatiesolmussa, sen väärän huhun johdosta, että toverit Pietarissa olisi vangittu. 12 päivänä veturit seisoivat paikallaan Pietarissa, 14 päivänä Riiassa, Harkovissa, Irkutskissa. Lumivyöryn tapaisesti lakkoaalto vyöryi edelleen, valtasi posti- ja lennätinvirkamiehet, tehtaat, konttorit, kaupat, työpajat, koulut. Se oli innostuksen tartuttamaa joukkohurmiota, joka veti pyörteisiinsä lapsetkin ja Odessassa aiheutti naurettavan koululaiskokouksen yliopiston juhlasalissa, missä 14-vuotiaat poikaset kehoittivat "kansaa" kukistamaan hallituksen. Tämä oli neuvoton. Sähkölennätinlaitos oli lakkokomitean vallassa, Tsarskoje Selon, tsaarin asuinpaikan, ja pääkaupungin välillä ei ollut enää junayhteyttä, keskuksen virkavalta oli erotettuna kaikista maakunnan virastoista sekä ulkomaista. Turhaan vannotti harmaapäinen kulkulaitosministeri, ruhtinas Hilkov — joka kerran oli ollut reipas kaartinupseeri, sitten veturinkuljettajana Amerikassa, lukkoseppänä Englannissa, ministerinä Bulgariassa — "tovereita", turhaan "entinen rautatieläinen" Witte lupasi lakkokomitealle sen taloudellisten vaatimusten tinkimätöntä täyttämistä. Komitea, jonka takana 750,000 yhdeksi liitoksi järjestynyttä valtion- ja yksityisratojen työläistä ja virkamiestä seisoi, vaati voimansa tunnossa palkankoroituksen sijasta — valtiosääntöä. Witte, joka 8 p. lokakuuta tunnustukseksi Portsmouthissa saavuttamastaan diplomaattisesta menestyksestä oli koroitettu kreivilliseen säätyyn, otti suorittaakseen raskaan tehtävän, nimittäin vakuuttaakseen tsaarille, että oli välttämätöntä antaa perustuslaki. Torpedoveneillä Pietarista Pietarhoviin asti, sieltä viertotietä myöten voimavaunuissa kiitävät arvohenkilöt edestakaisin. Trepov vetoaa vielä kerran sapeliin. Hän miehittää sotilailla kaikki korkeakoulurakennukset, joista oli tullut suosituimmat kansankokouspaikat, ja ilmoittaa talojen seinille naulatuissa tiedonannoissa 27 p. lokakuuta, että sotajoukoilla on käsky heti ampua jokaista kansanjoukkoa ja "olla patruunia säästämättä". Kuitenkin hän seuraavana päivänä itse kehoittaa tsaaria myöntymään. Se ratkaisee asian. 28 päivän iltana Nikolai II Tsarskoje Selossa allekirjoittaa manifestin kansalleen, jossa hän ilmoittaa luopuvansa kruunusta veljensä Mihailin hyväksi. Kello kahdeksan illalla seuraavana päivänä muuan kenttäjääkäri Pietarissa, hoviministerin, parooni Freedericksin valtuuttamana, antaa senaatinkirjapainon johtajalle, hovimestari A. Kedrinskille, manifestin tekstin pantavaksi heti painoon. Kolmen tunnin kuluttua tulee Tsarskoje Selosta käsky keskeyttää painatus ja lähettää jo painetut arkit senaatinarkistoon.[15] Witte on sepittänyt vastamanifestin, jonka Nikolai II 30 p. lokakuuta (17 p. vanhan luvun mukaan) allekirjoittaa. Siinä tsaari lupaa "kansalaisvapauden voimaansaattamista todellisen henkilöllisen koskemattomuuden sekä omantunnon-, sanan-, kokous- ja yhdistymisvapauden periaatteiden mukaan, lupaa edelleen vaalioikeuden laajentamista ja vahvistaa järkähtämättömäksi säännöksi, ettei mikään laki valtakunnanduuman suostumuksetta voi astua voimaan".
Tämä merkitsi asiallisesti valtiosääntöä. Mutta hovissa vihattua sanaa "konstitutsija" ei ollut manifestissa, sen sijaan kyllä tsaarin vanha arvonimi "samodershets". Oli varattu takaportti myöhemmälle taantumukselle.
Lokakuun 30 päivän iltana kreivi Witte saapuu Pietariin, tuoden mukanaan manifestin, jonka hän heti käskee julkaista. Lakko loppuu, sähkölennätin on jälleen hallituksen käytettävissä ja lähettää jo yöllä vapauttavan sanan laajan valtakunnan kaikkiin kaupunkeihin.
Vapausmanifesti 17/30 p:ltä lokakuuta 1905 synnytti valtavan riemun koko Venäjällä. Vastustuspuolue näki siinä saavuttaneensa niin kauan tavoittelemansa päämäärän, vallankumouspuolue pitkän askelen eteenpäin tiellä monarkian hävittämistä kohti. Venäjällä tuskin oli yhtään kaupunkia, joka silloin ei nähnyt kulkueitansa, jotka punaisia lippuja liehuttaen lauloivat työväenmarseljeesia ja joiden edessä santarmit, mikä tyhmästi töllistellen, mikä peläten ympärillä tunkeilevaa joukkoa, seisoivat jäykkinä ja tekivät kunniaa. Mutta jo lähipäivinä alkoi yli sadassa kaupungissa taantumuksellinen vastavirtaus, jota poliisiosasto järjesti ja joka purkautui etupäässä juutalaispogromeihin.[16] Roskaväki, joka päivää ennen oli karjunut työväen vapauslaulua, lauloi taas tsaarihymniä, liehutti punaisen lipun asemesta puna-sini-valkoista, ruoskitsi, ryösti, murhasi, ja tätä kaikkea poliisi katseli sivulta tai oli ilkitöissä mukana. Julmin oli Odessan juutalaispogromi, jossa virallisen kertomuksen mukaan 500 miestä, naista ja lasta murhattiin ja 1,632 asuntoa ryöstettiin puhtaaksi. Vastapuolella kaatui kaksi sotamiestä ja yksi santarmi. Ryöstävä ja murhaava satamarahvas tervehti riemuiten kaupunginpäällikkö Neidthardtia, joka eräälle juutalaiselle lähetystölle, sen pyytäessä väestön suojelemista, pilkallisesti vastasi: "Tehän pyysitte vapautta, siinä saitte juutalaisvapauden!"
Suuri lokakuunlakko oli saanut sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen toistaiseksi lopettamaan menshevikkien ja bolshevikkien välisen sisällisen taistelun, ottaakseen ilman sen myötävaikutusta puhjenneen vallankumouksen johdon omiin käsiinsä. Tässä tarkoituksessa perustettiin Pietariin 26 p. lokakuuta työväenedustajien neuvosto. Tosin puolueen keskeiset sisälliset vastakohdat ilmenivät tämän vastahallituksenkin johdossa, jonka ensimmäinen puheenjohtaja oli muuan Plehanovin kannattaja, Hrustalev-Nossar, eräs akateemisesti sivistynyt latoja, toinen taas Leninin hengenheimolainen Trotski.
Lokakuun 28 p. "vapautusliitto" perusti perustuslaillis-kansanvaltaisen puolueen, sekin siinä tarkoituksessa, että johtaisi valtakunnan koko valtiollista elämää. Sitä tarkoitusta vastasi sen ohjelma, joka hämärällä sanamuodollaan sekä peittämällä aukkoja tyhjillä puheenparsilla tahtoi sovittaa toisiinsa maalaisaateliston ja talonpojat, porvariston ja köyhälistön, suurteollisuuden ja kotiteollisuuden, valtiovararikon ja velkojenkuoletuksen, keskityksen ja liittovaltiojärjestelmän, venäläiset ja vierasheimoiset. Puoluenimitys ei ollut onnellisesti valittu ja lyhennettiin alkukirjainten mukaan kadeteiksi, mikä ulkomailla herätti kummastusta ja synnytti merkillisiä selityksiä, jotka löysivät tiensä Venäjän historiaa esittäviin teoksiin. Vielä pahemmin tuon pahanimisen puolueen kävi omassa maassa. Talonpojat väänsivät nuo heille käsittämättömät vieraskieliset sanat "konstitutsionnie demokrati" sanaksi "konokradi", mikä merkitsee hevosvarasta. Tästä syystä kadetit myöhemmin lisäsivät nimitykseensä "kansanvapauden puolue". Mutta tämäkin nimitys "partija narodnoi svabodi" oli talonpojalle käsittämätön, koska sana "volja" hänelle merkitsi vapautta. Puolueen johtavassa keskuskomiteassa istuivat "vapautusliiton" perustajat, professorit Miljukov, Muromtsev, semstvojohtajat ruhtinaat Paavali ja Pietari Dolgorukov, Petrunkevitsh, Roditshev, Lvov ynnä muita kyvykkäitä miehiä, joiden nimillä oli hyvä kaiku venäläisessä yhteiskunnassa.