Heti manifestin julkaisemisen jälkeen syntyi Moskovassa lokakuun 17 [30] -päivän liitto. Lokakuulaiset, joksi heitä lyhyemmin sanottiin, asettivat tehtäväkseen vapausmanifestin toteuttamisen, mutta torjuivat päättäväisesti pitemmälle-menevät myönnytykset, niinkuin parlamentillisuuden ja rajamaiden itsehallinnon. Tämän kansallis-vapaamielisen puolueen perustaja ja johtaja oli moskovalainen kauppiaanpoika Aleksanteri Gutshkov. Historian opiskelijana, sitten matkailijana hän oli oppinut tuntemaan Länsi-Europpaa, ratsusotilaana hän Etelä-Afrikassa oli taistellut buurien vapauden puolesta, panslavistina matkustellut Makedoniassa, punaisen ristin valtuutettuna ollut mukana Mandshurian sodassa sekä sitten istunut Japanin sotavankeudessa. Moskovalaisena pankinjohtajana, erinäisten osakeyhtiöiden hallintoneuvoston jäsenenä sekä vaikutusvaltaisena kaupunginvaltuutettuna hän nyt koetti tehdä kansanomaiseksi sitä ajatusta, että Venäjän kehityksen edistämiseksi maa-aateliston siihenastisen herruuden sijaan oli astuva kauppa- ja teollisuusylimysten herruus.
Marraskuun 4 p. tohtori Aleksanteri Dubrovin, ruhtinas Gagarin ja Purishkevitsh, muuan papinsäädystä lähtenyt bessarabialainen suurtilanomistaja, perustivat Venäjän kansan liiton. Sen ohjelma oli ote slavofiilien opista, ja se kannatti sentähden ehdotonta taantumusta ja rajamaiden venäläistyttämispolitiikan tarmokasta jatkamista. Jo huhtikuussa 1905 ruhtinas A. Shtsherbatov, kreivi Sheremetjev ynnä muut suuraateliston jäsenet olivat Moskovassa perustaneet salaisen "venäläisten miesten liiton" taistellakseen tsaarin manifestissaan 3 p:ltä maaliskuuta lausuman kehoituksen johdosta "sisällistä vihollista" vastaan. Tämä Moskovan-järjestö yhtyi samanmieliseen Pietarinliittoon. Tämän taantumuksellisen puolueen valtiollinen merkitys johtui sen hyvistä suhteista hovipiireihin ja poliisiosastoon. Vallankumouksen kukistamisen jälkeen se 1906, hallituksen tukemana rahoilla ja poliiseilla, aloitti suurisuuntaisen kiihoitustoiminnan kansan s.o. roskaväen keskuudessa juutalaisia, kadetteja ja vierasheimoisia vastaan.
Marraskuun 1 p. Pobedonostsev otti eronsa, hallittuansa 24 vuotta Venäjää. Hänen sijaansa astui rahaministeri, kreivi Witte, länsimaisen mallin mukaan 6 p. marraskuuta perustetun ministerineuvoston puheenjohtaja, jonka valtapiiristä kuitenkin poistettiin hovi, sotajoukko, merisotalaitos ja ulkopolitiikka. Pietarin sotavoimien ylipäälliköksi tuli suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh. Kenraali Trepov uhrattiin sen suuttumuksen johdosta, minkä hänen patruunamääräyksensä 27 p:ltä lokakuuta oli herättänyt. Nikolai II:n luottamuksen hän kuitenkin säilytti; tämä teki hänet palatsipäällikökseen, jonka tuli huolehtia keisarillisen perheen henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Witte muodosti kabinettinsa vapaamielisistä virkavaltiaista, mutta niiden joukossa oli myöskin eräs kuuluisa taantumusmies sisäministerinä, nimittäin Pjotr Durnovo, entinen poliisiosaston johtaja ja Plehwen hengenheimolainen. Sen johdosta laajat piirit kielsivät Witteltä luottamuksensa. Ei myöskään oltu unohdettu, että Venäjän ensimmäinen perustuslaillisen ministeristön puheenjohtaja seitsemää vuotta ennen mietinnössään semstvon hävittämisen välttämättömyydestä oli omanakin vakaumuksenaan esittänyt Pobedonostsevin lausunnon, että "valtiosääntö on meidän aikamme suuri valhe". Siitä huolimatta semstvokongressien toimisto 2 p. marraskuuta kääntyi Witten puoleen ja lupasi hänelle kannatusta seuraavilla ehdoilla: perustuslakia-säätävän kansalliskokouksen kokoonkutsuminen yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden perustuksella, luvattujen vapauksien pikainen toteuttaminen ja kaikkien valtiollisten rikoksentekijäin armahtaminen. Witte hylkäsi ne, ja siten syntyi tilanne, jota "Työväenedustajien Pietarin neuvoston Tiedonannot" kuvasi seuraavaan tapaan: "Annettu on kokoutumisvapaus, mutta sotajoukot ympäröivät kansankokouksia. Annettu on puhevapaus mutta sensuuri on jäänyt voimaan. Annettu on tieteen vapaus, mutta korkeakoulut ovat sotamiesten miehittämät. Annettu on henkilökohtainen koskemattomuus, mutta vankilat ovat täpötäynnä vangittuja. Annettu on Witte, mutta Trepov on jäänyt. Annettu on valtiosääntö, mutta itsevaltius on jäänyt. Kaikki on annettu, eikä mitään ole annettu." Sille politiikalle, jonka Witte aloitti ja jota hänen seuraajansa ministeripresidentin virassa aina vuoteen 1907 jatkoivat, antoi jo silloin professori Max Weber Heidelbergissa sattuvan ja Venäjällä usein toistetun nimityksen "valeperustuslaillisuus".
Tieto vapausmanifestista tunki suhteellisen nopeasti venäläiseen kylään, ja talonpojat käsittivät sen tsaarin antamaksi luvaksi maatilojen ryöstämiseen. Marraskuun kuluessa poltettiin valtakunnan sisäosissa kolmatta tuhatta herraskartanoa, maa julistettiin talonpoikien omaksi ja omistajat karkoitettiin kaupunkeihin. Witte ei pyytänyt sotaministeriöltä apua kapinallisia kyliä vastaan, pelosta että "sotamiehenpukuun puetut talonpojat" kieltäytyisivät ampumasta "talonpoikia, joilla ei ollut yllään sotamiehenpukua". Mutta agraarilevottomuudet tuottivat hänelle raskasta surua, ei valtiollisista syistä — ne ajoivat vastustusmielisen aateliston hallituksen helmaan —, vaan kansantaloudellisista. Hän valmistutti entisellä apulaisellaan N. Kutlerilla, jonka hän oli tehnyt maatalousministeriksi, erään lakiehdotuksen, joka edellytti maanluovutusta talonpoikien hyväksi kaikkien veronmaksajien kustannuksella. Talonpoikien pikaiseksi tyydyttämiseksi hän sai aikaan uuden manifestin 16 p:ltä marraskuuta, joka antoi anteeksi puolet kaikista verorästeistä ja lunastusmaksuista 1 p:stä tammik. 1906 lukien ja vuoden 1907 alusta kokonaan vapautti Venäjän talonpojat maksamasta takaisin velkaansa valtiolle vuonna 1861 saamastaan maasta.
Vapausmanifestin vaikutus sotajoukkoon ja laivastoon, jossa jo kauan oli vallinnut mieltenkuohua, ilmeni lukuisissa sotilaskapinoissa Kronstadtissa, Kiovassa, Sevastopolissa ja Vladivostokissa ynnä muissa Siperian kaupungeissa. Siellä ei puuttunut valtiollisia karkoitettuja, jotka osasivat innostuttaa Mandshurian onnettomista taisteluista palaavia sotilasjunia tsaarillisen hallituksen kukistamiseen. Hallitus, s.o. tässä tapauksessa suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh, tarttui Europan Venäjällä tarmokkaasti asiaan, kukistaen sotilas- ja merimieskapinat, joista sosiaalivallankumoukselliset olivat paljon toivoneet.
Pietarin työväenedustajien neuvosto, joka oli kasvanut 562 jäsenen suuruiseksi, alkoi tuntea olevansa kuin hallitus. Se antoi lakeja työajasta ja työpalkasta, asetti työmiehistä kokoonpannun sovitteluviraston ja tehtaantarkastuksen, otti veroja työnantajilta, perusti työväenklubeja sekä lähetteli virkamiehensä toisiin teollisuuskaupunkeihin perustamaan Pietarin mallin mukaan työväenneuvostoja. Eräs sosiaalivallankumouksellisten järjestämä talonpoikaisliitto ja rautatieläisliiton Pietarin keskuskomitea astuivat läheiseen yhteyteen tuon "vastahallituksen" kanssa. Marraskuun 15 p. käski korkea neuvosto tehdä uuden yleislakon vastalauseena sen johdosta, että Kronstadtin kapinoitsijat oli annettu sotaoikeuden tuomittaviksi, sekä sen johdosta, että koko Puola oli julistettu sotatilaan. Yleislakko ei onnistunut. Vain Pietarissa ja Itämeren-maakunnissa noudatettiin uuden esivallan käskyä, muualla Venäjällä käskykirjeellä ei ollut mitään vaikutusta, niin että neuvosto itse 20 p. marraskuuta peruutti sen.
Samaan aikaan, marraskuun 19:nnestä 26:nteen päivään, piti Moskovassa kokouksiaan uusi semstvo- ja kaupunkikongressi, jonka odotettiin julistautuvan perustuslakia-säätäväksi kokoukseksi. Enemmistö ei kuitenkaan uskaltanut astua tätä askelta. Kongressia säikähdyttivät maaseuduilla tapahtuvat maatilapogromit sekä se seikka, että samaan aikaan istuva talonpoikaiskongressi päätöslauselmissaan hyväksyi ne, sitä huolestutti edelleen köyhälistön diktatuurin uhkaava aave, jota kaupunkien työväenneuvostot edustivat, ja se päätti sentähden kannattaa Witten kabinettia samoilla ehdoilla, jotka kongressin toimisto jo 2 p. marraskuuta oli asettanut. Maassa vallinnut taistelunhaluinen mieliala kutistui intohimoiseksi kinasteluksi siitä, oliko tämä kongressin päätös ilmoitettava ministeripresidentille lähetystöllä vaiko vain kirjeellä. Lopulta enemmistö päätti, että oli käytettävä lähetystön muotoa, vaikka Miljukov piti sitä alentavana. Se ei ollut alentavaa kongressin arvolle, mutta kyllä Witten menettely, joka antoi lähetystön kolmatta viikkoa odottaa vastausta. Ministeripresidentti keskusteli juuri silloin lokakuulaisten johtajien, Gutshkovin, kreivi Heydenin ja Shipovin kanssa heidän astumisestaan kabinettiin. He asettivat ehdoksi epärehellisen Pjotr Durnovon poistumisen, mihin Witte ei suostunut.
Vallankumous saavutti kohopisteensä joulukuun alussa. Kiovassa, Moskovassa, Harkovissa ynnä muissa teollisuuskaupungeissa vallitsivat Pietarin mallin mukaiset työväenneuvostot. Riiassa eräs hallitsevan "liittovaltiokomitean" kokoonkutsuma Kuurinmaan ja eteläisen Liivinmaan talonpoikaisista kunnanedustajista kokoonpantu kongressi mielipiteenään lausui, että Latvia oli irroitettava Venäjän valtakunnasta. Sen johdosta alettiin maaseuduilla perustaa itsenäisiä paikallistasavaltoja, joiden oli määrä yhtyä liitoksi Sveitsin mallin mukaan. Saksalainen asujamisto karkoitettiin murhalla ja palolla — 118 kartanoa paloi siinä poroksi — maalta ja pienistä kaupungeista. Sen mukana pakenivat ne harvat venäläiset virkamiehet, jotka uskalsivat kieltäytyä tunnustamasta uutta hallitusvaltaa. Joulukuun 5 p. julistettiin sotatila Liivinmaalla, niinkuin jo aikaisemmin Kuurinmaalla. Se oli puhdas paperitoimenpide, sillä sotaväki peräytyi samaan aikaan "patruunain puutteesta", osittain taistelutta, osittain kahakoiden paikallisen miliisin kanssa, Riikaan, Mitauhun ja Libauhun, missä vielä vallankumouksellisten kansanvirastojen ohessa muutamat venäläiset virkakunnat kansanliikkeen painostuksen alaisina toimiskelivat. Tämän menestyksen vaikutuksesta vallankumousliike levisi virolaisten asumaan pohjoiseen Liivinmaahan sekä Viron kuvernementtiin ja johti täälläkin hurjiin maatilainhävityksiin.
Puolassa niinkuin Kaukasiassakin vallitsi valtiollinen ja yhteiskunnallinen sekasorto, hallituksen taistelu alamaistensa kanssa sekä eri kansallisuuksien ja yhteiskuntaluokkien taistelu keskenään, jota seurasi talojen, tehtaiden, koneiden ja tavarain hävitys. Tähän kansalaissodan pyörteeseen vedettiin myöskin ulkomaalaiset. Heidän omistusoikeuttansa loukattiin, heidän mieskohtaista turvallisuuttansa uhattiin. Mutta vain kaksi ulkovaltaa sekautui Venäjän sekasortoon: Turkki ja Ruotsi. Molemmat lähettivät sotalaivoja uhattujen alamaistensa suojaksi Batumiin ja Riikaan. Muut Europan vallat tyytyivät tuloksettomaan noottienvaihtoon. Liittotarjouksen muodossa Saksa lupasi Venäjän hallitukselle apua vallankumousta vastaan läntisissä rajamaissa. Tarjous torjuttiin, mutta myöhemmin Venäjän diplomatia sangen taitavasti käytti sitä Saksaa vastaan venäläis-englantilaisissa neuvotteluissa.
Suomessa, missä muuan tsaarin manifesti 4 p:ltä marraskuuta oli palauttanut voimaansa vanhan valtiosäännön ja kumonnut kaikki Bobrikovin laittomat asetukset, vallitsi kyllä ulkonainen rauha. Mutta kun venäläinen kenraalikuvernööri, ruhtinas Obolenski, suomalaisten pyytämänä ja kapinallisten venäläisten sotamiesten pakottamana oli poistunut Helsingistä, näytti Venäjän valta tässä rajamaassa olevan lopussa.[17]