Venäjän yhteys Itä-Siperian ja Mandshurian kanssa oli Krasnojarskin ja Tshitan neuvostotasavaltojen kautta katkaistu. Jo taivuttivat hallinto- ja lainkäyttövirkamiehet, sotajoukon ja laivaston upseerit sekä papit alttarin edessä päätänsä uuden valtiaan, voitokkaan vallankumouksen edessä.
Silloin tuli hallitukselle viimeisessä hetkessä apua, kun Lenin tarttui tapausten kulkuun. Genevestä hän oli rientänyt Pietariin, painaakseen voittavaan vallankumoukseen henkensä leiman. Varmana siitä, että tsaarivalta jo oli kuoleman kielissä, hän kutsui kannattajansa säälimättömään taisteluun "paljoa vaarallisempaa vihollista", vapaamielistä porvaristoa vastaan. "Jota enemmän kansan kannattama se nyt on, sitä vaarallisempi se meille tulevaisuudessa on oleva", hän julisti ja suositti tehokkaimpana aseena sitä vastaan panettelua. Hän moitti sanomalehdessä "Novaja Sisnj" (Uusi elämä) kadettipuoluetta siitä, että se oli kavaltanut kansan asian ja myynyt itsensä Wittelle, virkavallalle ja aatelistolle. Ja työväenedustajien Pietarin neuvostossa sen varapuheenjohtaja, Bronstein-Trotski, Leninin valtuuttamana itämaisella intohimolla ja huitovalla kaunopuheisuudella saarnasi oppia "vallankumouksen keskeytymättömyydestä", kunnes olisi saavutettu lopullinen tarkoitus — köyhälistön diktatuuri.
Kun oli käynyt ilmeiseksi, että Witten kaikki rauhoittamistoimenpiteet eivät olleet voineet padota yhä korkeammalle kohoavaa vallankumouksen aaltoa, niin Durnovo otti johdon kabinetissa. Hän "ei tahtonut ainoastaan voittaa vallankumousta, vaan musertaa sen tomuksi". Sopusoinnussa uuden politiikan kanssa Witte torjui luotansa vapaamielisen porvariston tarjoaman kannatuksen. Joulukuun 14 p. hän kongressilähetystölle kirjallisesti ilmoitti, ettei voinut suostua asetettuihin ehtoihin. Siitä huolimatta hän semstvojen ja kaupunkien edustajilta odotti, että he silloisessa kriitillisessä tilanteessa asettuisivat hallituksen puolelle isänmaanrakkaudesta ja itsensäsäilytysvaistosta.
Pietarin työväenneuvosto, s.o. sen johtava toimeenpanoneuvosto, hallitsi edelleen omalla tavallaan, antaen määräyksiä, joita, niinkuin Wittenkin antamia, milloin noudatettiin, milloin halveksien heitettiin syrjään. Muuan asetus 5 p:ltä joulukuuta käski "kaikkia työmiehiä ja muita ihmisiä" vaatimaan panoksiansa säästökassoista kovassa rahassa, koska muka valtiovararikko oli edessä. Joulukuun 15 p. työväenneuvoston ynnä yleisvenäläisen talonpoikaisliiton pääkomitean antama raha-asiain manifesti määräsi yleisen veronmaksukiellon sekä julisti paperirahan arvottomaksi ja "kansan nimessä" kaikki ulkomailta otetut lainat laittomiksi.
Samana päivänä hallitus sähköteitse lähetti kaikille kuvernööreille käskyn vangita kaikki vallankumoukselliset johtajat ja kiihoittajat. Tämä määräys olosuhteiden mukaan joko pantiin toimeen tai ei.
Joulukuun 16 p. sotaväki piiritti Pietarin työväenneuvoston istuntohuoneiston ja vangitsi kaikki osanottajat, niiden joukossa myöskin Hrustalev-Nossarin. Ne työväenedustajat, jotka eivät olleet läsnä, niiden joukossa Trotski, perustivat salaisen toimeenpanokomitean, joka kääntyi "koko Venäjän kansan" puoleen, kehoittaen uuteen yleislakkoon ja aseelliseen kapinaan. Laajaperäiset sotilaalliset toimenpiteet, joihin suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh ryhtyi, estivät kaikki levottomuudet Pietarissa, jossa työväestö oli väsynyt lakkoihin. Vangitsemalla oikeaan aikaan yleisvenäläisen rautatieläisliiton keskuskomitea ehkäistiin suunniteltu rautatieliikkeen keskeyttäminen.
Moskovassa päinvastoin Durnovo tahallaan edisti vallankumouksellista mielialaa. Hän tahtoi täällä saada kapinan puhkeamaan kukistaakseen sen veriseksi opetukseksi. Poliisi sai määräyksen olla millään lailla häiritsemättä noita lakkaamatta toisiaan seuraavia katukokouksia — jotka olivat vuoden 1905 suosituin kansanhuvi. Moskovan työväenneuvosto noudatti täsmällisesti Pietarista lähtenyttä kehoitusta yleislakkoon ja kapinaan. Joulukuun 20 p. kaikki liike lakkaa: tehtaat, kaupat, koulut suljetaan. 22 p. ilmestyvät kadulle ensimmäiset aseistetut vallankumoukselliset, "drushiniki" (saattojoukot), joksi he itseään sanovat, ajavat poliisin tiehensä ja alkavat vallan järjestelmällisesti rakentaa katusulkuja, sen sijaan että anastaisivat haltuunsa rautatieasemat, hallituksen rakennukset, sähkölennätin- ja puhelinkeskukset. Kapinan johtajat ovat valmistautuneet siihen tutkimalla voitollista heinäkuun-vallankumousta vuodelta 1830 ja vielä mainehikkaampaa helmikuun-vallankumousta vuodelta 1848 ja siitä ammentaneet uskovaista luottamusta katusulun kaikkivaltaan. Äreän näköisinä ratsastaa pääbulevardilla rakuunoita. He ovat kyllä kenraalikuvernööriltä, amiraali Dubasovilta, saaneet täsmälliset käskyt, mutta eivät ole halukkaat niitä täyttämään. Talorivien taakse piiloutuneina "drushinikit" ampuvat heitä. Ratsumiehet ratsuineen kaatuvat. Jalkaväen Dubasov on pidättänyt kasarmeissa, koska se näköjään on valmis yhtymään kansaan. Tuskin se saa tiedon, että sen tovereita ammutaan, niin se vaatii, että se viedään kasarmeista kostamaan. 23 p. taistellaan monella kadulla ja kaupungin keskustassa ajetaan esiin tykistöä, joka ampuu hajalle katusulut. Uusia rakennetaan, jossa työssä kansa innokkaasti auttaa. Taistelujen väliaikoina pidetään innostuttavia kansankokouksia. Kansan suuri enemmistö ei kuitenkaan tahdo ottaa osaa taisteluun, vaan kyllä mielellään sitä katsella. 26 p. saapuu Nikolainradalla kaartinjoukkoja Pietarista, jotka kukistavat kapinan. 28 p. "drushinikit" taas muuttuvat rauhallisiksi kansalaisiksi. Niiden sijaan ilmestyy kaduille Venäjän kansan liiton aseellisia joukkoja upseerien johtamina. Kaupat avataan taas, ja Moskova tarjoaa jo tavallisen, vilkkaan katukuvansa. Vain Presnjan tehdaskorttelissa pitää vielä muuan työväenneuvoston piirikomitea 2,000 aseistetun kannattajan kanssa puoliaan. Tätä kaupunginosaa ammutaan järjestelmällisesti tykeillä ja konekivääreillä 30 ja 31 p., ja siihen päättyy Moskovan kapinan kukistaminen, jonka uhriksi on joutunut toista tuhatta henkeä.
Pietarin työväenneuvoston salaisen komitean kehoitusta olivat paitsi Moskovaa vain harvat Etelä-Venäjän kaupungit noudattaneet. Novorossisk, Nikolajev, Pjatigorsk, Donin Rostov, Harkov ja Batum. Toisissa kaupungeissa oli vain lakkoiltu, mutta ilman suurtakaan innostusta, vain järjestyksen vuoksi. Tieto Moskovan kapinan kukistamisesta sekä liioitellut kertomukset monipäiväisen pommituksen kauhuista vaikuttivat kaikkialla niinkuin kylmä vesisuihku. Työväkeä vastaan lähetetyt sotamiehet eivät olleet kinastelleet, niinkuin Lenin varmasti oli uskonut heidän köyhälistön luokkaetujen tähden tekevän. Upseerit olivat, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, pysyneet uskollisina lippuvalalleen tai bolshevikkien käsityksen mukaan porvarillisille luokkaeduilleen. Jo kuolleeksi luultu tsaarivalta oli voittanut.
Voittoa seurasivat rankaisuretkikunnat. Kenraali Minin johtamana Semjonovin kaartinrykmentti kulki pitkin Moskovan-Kasanin rautatierataa, hirttäen vallankumouksellisia asemapäälliköitä. Pitkin Kaukasiaa samosivat tuomioita langettaen Alihanovin ja Krylovin osastot. Tshitan ja Krasnojarskin tasavallat hajoitti kenraali Rennenkampff, joka tuli Mandshuriasta luotettavan osaston etupäässä, kun taas Möller-Sakomelski, sekabrigadi mukanaan, samosi Europasta päin häntä vastaan pitkin Siperian-rataa, levittäen kauhua pikaoikeuksillaan. Orlovin johtamat, kaikkiin aselajeihin kuuluvat kaartinrykmentit tunkeutuivat Itämeren-maakuntiin ja valloittivat maan takaisin.
Rankaisuoikeuksien päätettyä verisen työnsä kapina-alueilla niiden sijaan tuli poliisin urkintatyö ja noiden monien tuhansien vangittujen rikosoikeudellinen vainoaminen sotaoikeuksissa. Avoimen vallankumouksen sijaan astuivat salahankkeet ja terroristiset murhateot, joiden luetteleminen kolmen vuoden ajan muodosti osan sanomalehtien säännöllistä sisällystä.