Vapausmanifestissa luvattu vaalioikeuden laajennus myönnettiin tsaarillisella ukaasilla 24 p:ltä joulukuuta. Se lisäsi noihin kolmeen vaalikuuriaan vielä erään koristeellisen työmieskuurian, joka muutamia teollisuuskaupunkeja lukuunottamatta oli käytännöllisesti merkityksetön. Kaupungeissa annettiin pieneläjillekin, joilla ei ollut asuntoveron sensusta, vaalioikeus, joka siis siellä tuli olemaan yleinen. Oikeus valita valitsijamiehiä puuttui oikeastaan vain vapaiden ammattien edustajilta maalla, niinkuin lääkäreiltä, opettajilta, teknikoilta, jolleivät he olleet maanomistajia. Eräs sosiaalivallankumouksellisen puolueen kongressi päätti yhtyä sosiaalidemokraattisen keskuskomitean vastalauseeseen "porvarillista" vaalilakia vastaan sekä boikotata tulossa-olevia duumavaaleja. Molemmat vallankumoukselliset puolueet toivoivat sen ohessa, että vuoden 1906 keväällä puhkeava yleinen talonpoikaiskapina tekisi vaalit tyhjiksi. Venäjän talonpojat panivat kuitenkin, niinkuin porvaristokin, kaiken toivonsa valtakunnanduumaan. Maata ja vapautta se oli tuottava toiselle yhteiskuntaluokalle, parlamenttiherruutta toiselle.
Tammikuun 5 p. 1906 Nikolai II Tsarskoje Selossa otti puheilleen Dubrovinin johtaman Venäjän kansan liiton lähetyskunnan. Armollisesti hän itselleen ja pojalleen vastaanotti kaksi liiton merkkiä ja julisti, että "totuuden valo pian taas oli loistava yli Venäjänmaan".
Vuoden 1905 vallankumous, jonka tuloa Venäjän sivistyneistö kokonaisen miesiän oli toivonut ja jonka voitosta se oli haaveillut "valoisaa tulevaisuutta" isänmaallensa, jolle se epäitsekkäällä ihanteellisuudella oli kantanut monta uhria, oli mennyt pirstaleiksi Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen luokkaitsekkyyden ja kamariviisauden tähden.
11. LUKU.
Tsaari ja duuma 1906-1907.
"Kauhistuttava on ajatus, mitä meillä voisi tapahtua, jos kohtalo antaisi meille turmiollisena lahjana yleisvenäläisen parlamentin. Ei koskaan!"
Pobedonostsev 1896.
Raskaat surut painoivat vuoden 1906 alussa ministeristön puheenjohtajaa kreivi Witteä. Hänen suurin valtiomiestekonsa, kultakanta, oli vaarassa. Kaksi sota- ja vallankumousvuotta oli lisännyt valtiovelkaa 2,100 miljoonalla ruplalla, niin että se 1 p. tammik. 1906 nousi 8,100 miljoonaan. Heti rauhanteon jälkeen Pariisissa alkaneet keskustelut uuden suuren lainan ottamisesta olivat lokakuun-lakon johdosta rauenneet. Osaksi valtionvararikkoa peläten, osaksi Pietarin työväenneuvoston käskystä monet tuhannet olivat ottaneet talletuksensa valtakunnanpankista ja sen maaseudulla olevista haaraosastoista, toiset joukoittain muuttaneet rahaksi venäläiset arvopaperinsa ulkomaan pörsseissä, mikä oli synnyttänyt kaikkien venäläisten laina- ja teollisuuspaperien suuren arvonalennuksen. Finanssiromahdus oli joulukuussa vältetty vain Mendelssohnin pankkihuoneen suopeuden kautta, joka korkeata 7 %:n välityspalkkiota vastaan oli ottanut osallensa kymmenen miljoonaa niistä 5 1/2 %:n lyhytaikaisista valtakunnanrahaston-velkakirjoista, jotka yhdessä jo aikaisemmin sodan aikana liikkeeseen-laskettujen kanssa nyt olivat takaisin maksettavat. Vuoden 1906 valtiotaloudessa oli odotettavissa 631 miljoonan vajaus.
Mikä ministeristön puheenjohtajaa peloitti, täytti iloisella toivolla kadetit, jotka tammikuun lopussa pitivät toisen puoluekokouksensa Moskovassa. Hallituksen rahalliset vaikeudet antaisivat heille aseet käteen tulossa-olevassa parlamentillisessa taistelussa. Heidän sanomalehdistönsä julisti koti- ja ulkomailla, että enempiä lainoja voitaisiin päättää vain valtakunnanduuman suostumuksella. Puoluevaliokunta lähetti ruhtinas Paul Dolgorukovin Pariisiin panemaan siellä hallitus- ja finanssipiireissä vastalauseen luoton myöntämistä vastaan tsaarihallitukselle ilman Venäjän parlamentin lupaa. Jopa Moskovassa tehtiin toivoton yritys boikotata ranskalaisia ylellisyystavaroita, mikä hanke yhtä surkeasti meni myttyyn kuin vapaamielisen ruhtinaan lähetys Pariisiin. Ranskan keskeisenä valtiollisena harrastuksena oli silloin saavuttaa Marokon herruus, mihin Englanti ja Italia jo olivat antaneet suostumuksensa, mutta ei Saksa. Ranskan ministeristön puheenjohtaja Rouvier vaati sentähden, että Venäjän edustajan Algecirasin konferenssissa (tammikuun 16:nnesta huhtikuun 7:nteen) kreivi Cassinin tuli sen vastineeksi, että Ranska suostui uuteen lainaan, äänellänsä kannattaa kaikkia tämän vallan vaatimuksia. Siihen Witte sitä mieluummin suostui, kun Marokon-kysymys ei ensinkään koskenut Venäjän etuja. Samaan aikaan joukko ranskalaisia, englantilaisia ja hollantilaisia pankkiireja Credit Lyonnais'n johtajan kabinetissa Pariisissa saneli tuon haetun suuren 5-prosenttisen 2,250,000,000 frangin = 845,750,000 kultaruplan määräisen lainan ehdot: duuman kokoonkutsuminen, jonka on lunastettava kaikki tsaarivallan rahalliset sitoumukset, 88 %:n antikurssi sekä Venäjän hallituksen lupaus vähintään kolme vuotta tulla toimeen ilman ulkomaista lainaa. Ei koskaan ennen Venäjän valtion ollut täytynyt niin kovilla ja nöyryyttävillä ehdoilla ottaa lainaa, huolimatta siitä tosiasiasta — minkä kaikki Länsi-Europan säästökirjasankarit aina kiitollisuudella olivat tunnustaneet —, että tsaarihallitus aina täysin täsmällisesti oli täyttänyt sitoumuksensa ulkomaisia velkojiansa kohtaan. Erään Kokovtsovin salaisen mietinnön mukaan 1 p:ltä lokak. 1906 tuli vielä lisää lahjusrahoja sekä painatuskustannuksia, niin että maksetun jättiläislainan käteinen arvo oli vain 677 miljoonaa ruplaa. Puolet tuosta edullisesta kaupasta otti osalleen yhtymä ranskalaisia pankkeja: toinen puoli lainaa laskettiin liikkeeseen Englannissa, Hollannissa ja Itävallassa, joka tällöin ensimmäisen ja viimeisen kerran oli mukana luottotoimenpiteessä Venäjän valtakunnan pelastamiseksi uhkaavasta valtiovararikosta ja parlamentaarisuudesta.
Tammikuun 25 p. tsaari kutsui valtakunnanduuman kokoon toukokuun 10 p:ksi. Samaan aikaan eräs Venäjän kansan liiton kongressi Moskovassa totesi, että vastoin lokakuulaisten ja kadettien käsitystä lokakuun-manifesti ei ollut antanut mitään valtiosääntöä ja että tsaarin rajaton valta duumasta huolimatta edelleen jatkui. Tämä käsitys ilmaistiin eräässä "jumaloidulle hallitsijalle" osoitetussa adressissa — tuota nimitystä käytettiin sittemmin myöskin virallisissa asiakirjoissa. Armollisesti Nikolai II 1 p. maaliskuuta Tsarskoje Selossa vastaanotti adressin tuojat ja antoi heille sen rauhoittavan vakuutuksen, että "hänen itsevaltiutensa muuttumattomana pysyisi sellaisena, jommoisena se vanhastaan oli ollut." Vaikea, länsimaisten käsitysten mukaan ratkaisematon tehtävä, saattaa sopusointuun tsaarin vanhan vallan jatkuminen niiden lupausten kanssa, jotka hän oli antanut 30 p. lokak. 1905, oli uskottu eräälle valtion komissionille, joka helmikuusta alkaen kreivi Solskin johdossa valmisti uusia valtakunnan perustuslakeja.