Maaliskuun 18 p. alkoivat duumavaalit Bulyginin keksimän, kovin kömpelön ja monimutkaisen vaalitavan mukaan. Viikkomääriä, jopa muutamin paikoin kuukausmääriäkin vaalit jatkuivat, kunnes vihdoin valitsijamiesten yhteisessä kokouksessa kutakin kuvernementtia varten valittu edustajaluku oli valittu. Talonpoikien mielenkiinto duumaan oli kaikkialla hyvin vilkas; siltä he odottivat maannälkänsä tyydyttämistä ja valitsivat tulisella innolla kaikkialla vain heidän luottamustaan nauttivia ja heidän sivistyskannallaan olevia miehiä. Turhaan virkavalta koetti vaikuttaa vaaleihin hallitusmieliseen suuntaan vangitsemalla epämukavia ehdokkaita tai nostamalla heitä vastaan oikeudenkäyntejä, taikka pyyhkimällä mielivaltaisesti heidän nimensä valitsijaluettelosta, niinkuin Miljukovin. Liian myöhään sosiaalidemokraatit Tukholmassa toukokuun alussa pitämässään puoluekokouksessa huomasivat, minkä virheen he vaaleista pidättäytymällä olivat tehneet. Monet puolueen jäsenet eivät noudattaneetkaan tuota päätöstä, joka nyt peruutettiinkin, jotta aasialaisissa alueissa, missä vaalit eivät vielä olleet päättyneet, saataisiin valituksi sosiaalidemokraattisia edustajia. Tulevaisuudessa noudatettavasta menettelystä syntyi Tukholmassa kiihkeä riita menshevikkien ja bolshevikkien kesken. Plehanov puolusti yhteistoimintaa vapaamielisen porvariston kanssa ja terrorin lopettamista, kun taas Lenin tahtoi sitä jatkaa ja porvarillisessa kansanvallassa näki köyhälistön päävihollisen. Totuttuun venäläiseen tapaan noiden molempien, melkein yhtä vahvojen ryhmien välinen vastakohta verhottiin monisanaisella ja epäselvällä päätöslauselmalla. Juutalainen "bund" ja rajamaiden sosiaalidemokraattiset liitot yhtyivät itsenäisinä ryhminä Venäjän sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, joka kamariviisaassa itserakkaudessaan oli jättänyt joukkojen valistamisen duumavaaleissa ja parlamentillisen taistelun johtamisen kadettien asiaksi. Sosiaalivallankumoukselliset, jotka nekin olivat antaneet mielettömän parollin, että oli pidättäydyttävä vaaleista, puhuivat vähän, mutta toimivat sitä enemmän. Sanomalehdistön "vallankumouskronikka" merkitsi joka päivä uusia terroristisia tekoja: virkamiesten ja "kansanvihollisten" murhia, hallituksen rahastojen ryöstöjä j.n.e. Osan näitä hankkeita kuitenkin oikeaan aikaan poliisiosastolle ilmiantoi Asev, joka oli sosiaalivallankumouksellisen puolueen toimeenpanovaliokunnan jäsen. Kadettien puoluepäivillä, jotka pidettiin Pietarissa toukokuun alussa, vallitsi toivehikas voitontunnelma, sillä duumavaalien tulos oli voittanut heidän rohkeimmatkin odotuksensa. Heidän kannattajansa olivat saaneet voiton sekä kaupunkien että myöskin aatelisen suurmaanomistuksen vaalikuurioissa. Ylpeästi heidän tunnustettu johtajansa, professori Pavel Miljukov, sanoi: sellaista hallitusta kohtaan, joka ei ole mitään oppinut eikä mitään unohtanut, jonka ministerien tulisi istua syytettyjen penkillä, ei mikään myöntyväisyys saata tulla kysymykseen. Tapahtukoon vain välien rikkoutuminen: me emme sitä säikähdä, sillä syy siihen tulee kansan silmissä lankeamaan yksinomaan hallituksen niskoille. Vanha semstvotaistelija Roditshev, joka intohimoisella puhetavallaan osasi joukkokokouksiin siirtää oman, kallionlujan uskonsa ennustustensa totuuteen, meni niin pitkälle, että rohkeni vannoa, että "duumaa ei voitaisi hajoittaa, ennenkuin se oli päättänyt työnsä".
Taantumuksellinen hovipuolue suuriruhtinasten Vladimir Aleksandrovitshin ja Nikolai Nikolajevitshin johdossa, "piirit", joksi sitä sanottiin, ja samaten kaikki slavofiilit vihasivat pääministeri Witteä, koska hän oli luonut valtiosäännön, ja pelkäsivät, että hän talonpoikien maannälän tyydyttämiseksi tulisi tekemään parlamentillisen lehmäkaupan kadettien kanssa aatelisen suurmaanomistuksen kustannuksella. Witten monivuotinen apulainen, N. Kutler, kyvykäs, mutta kokonaan ryhditön virkavaltias, joka 1899 herraansa varten oli sepittänyt ennen puheena-olleen mietinnön semstvon lakkauttamisesta ja 1905 maatalousministerinä valmistanut radikaalisen agraariehdotuksen, johon kuului myöskin suurmaanomistuksen pakkoluovutus, oli jo 17 p. helmikuuta hovipuolueen toimesta kukistettu. Tuskin oli Pariisista tullut vapauttava sähkösanoma, että tuo suuri laina oli onnellisesti saatu katon alle, niin Witte ja hänen koko kabinettinsa 5 p. toukokuuta sai eronsa. Mielihyvällä tervehti tätä tietoa "yhtyneen aatelin" kongressi, 150 edustajaa 34 kuvernementista, jotka samana päivänä kokoutuivat antaaksensa hallitukselle neuvoja noudatettavasta politiikasta ja edustaakseen maata-omistavan ylimystön etuja. Witten seuraajaksi tuli hänen vanha, juuri hänen itsensä 1899 kukistama vastustajansa Ivan Goremykin, Aleksanteri III:n aikuisen virkavaltaisen järjestelmän tyypillinen edustaja. Hänen kabinetissaan otti jälleen Kokovtsov raha-asiain johdon, siihenastinen Kööpenhaminan-lähettiläs, Aleksanteri Isvoljski, ulkopolitiikan, Plehwen entinen kätyri Stishinski maatalousministeriön. Sisäministeriksi tsaari valitsi Saratovin kuvernöörin, Pietari Stolypinin, joka oli tullut tunnetuksi jyrkistä toimenpiteistään maatilain hävittäjiä vastaan. Oikeusministeriksi tuli Ivan Shtsheglovitov, Pietarin oikeusopiston professori. Witten kabinetissa hän oli ollut oikeusministeri Akimovin apulaisena ja oli, noudattaen ajan virtausta, 1905 osoittanut "arveluttavia kadettisia taipumuksia". Seuraavina aikoina tuo yhtä vallanhimoinen kuin ryhditön mies kaikenlaisella lainpolkemisella koetti olla mieliksi taantumukselliselle hovipuolueelle ja jäi tämän johdosta kaikista vuoden 1901 ministereistä kauimmaksi aikaa valtion palvelukseen, sen onnettomuudeksi.
Kreivi Witte erosi vastoin odotustaan ainaiseksi Venäjän valtiollisesta elämästä, jossa tuo yhtä kyvykäs kuin kunnianhimoinen mies 14 vuoden ajan oli näytellyt huomattavaa ja hänen vastustajiensa mielestä kohtalokasta osaa. Hän oli suuri finanssitaiteilija ja ovela diplomaatti, mutta valtiomieheksi häneltä puuttui luonnetta ja rehellisyyttä. Vapaamielisen yleisön luottamuksen, jota hän alussa oli nauttinut, hän oli menettänyt salaisella mietinnöllään semstvoa vastaan vuodelta 1899 sekä politiikkansa kaksinaamaisuudella hänen sepittämänsä vapausmanifestin julkaisemisen jälkeen. Mutta hovin ja vanhavenäläisen ylimystön luottamusta hän ei sillä ollut saanut, sillä se näki hänessä vaarallisen nousukkaan ja vainosi häntä vielä hänen kukistuttuaan raivokkaalla vihalla ja salaisilla murhahankkeilla. Yhdeksän vuotta hänen pakollisen eronsa jälkeen näytti siltä kuin hänet kriitillisenä aikana jälleen kutsuttaisiin uhatun valtakunnan johtoon. Silloin hänet tapasi kohtalo, joka on tullut monenkin uudenaikaisen Venäjän valtiomiehen osaksi, hän kuoli äkkikuoleman 13 p. maalisk. 1915.
Toukokuun 6 p. julkaistiin uudet valtakunnan-perustuslait, jotka seuraavissa kohden poikkesivat vuoden 1832 vanhoista: keisarivaltaa ei enää sanota "rajattomaksi", mutta kyllä "itsevaltiaaksi", mitä siihen saakka oli pidetty samana asiana. Se pysyy rajattomana hallinnon alalla, mutta lainsäädännön alalla sitä rajoittavat valtakunnanneuvosto ja valtakunnanduuma. Voimassa oleva laki voidaan kumota, uusi voimaansaattaa vain valtakunnanduuman, valtakunnanneuvoston ja hallitsijavallan yhteistoiminnalla. Valtakunnanneuvosto saa myöskin uuden valtio-oikeuden mukana uuden muodon. Nimitettyjen valtakunnanneuvosten suuresta luvusta tsaari joka vuosi tammikuun 1 p. kutsuu vain osan valtakunnanneuvoston istuntoihin; heidän lukunsa ei saa ylittää valittujen jäsenten lukumäärää. Jälkimmäiset, yhteensä 102 henkeä, valitaan yhdeksäksi vuodeksi, niin että joka kolmantena vuonna kolmas osa eroaa. Tämän ylihuoneen, joka oli kokoonpantu puoleksi tsaarin luottamusmiehistä, puoleksi oikeauskoisen kirkon (6), suurmaanomistuksen (60), aateliston (18), tieteen (6), kaupan (6) ja teollisuuden (6) kypsyneistä edustajista, oli määrä muodostaa vanhoillinen vastapaino kansanedustajista kokoonpantua alihuonetta vastaan. Todellisuudessa molemmilla kamareilla lainsäädäntöön, aloiteoikeuteen, verojen myöntämiseen ja välikysymysten tekemiseen nähden oli vallan yhtäläiset oikeudet; käytännössä oli kuitenkin, niinkuin kokemus pian oli osoittava, ylihuoneella suurempi valtiollinen merkitys. Työnsä pohjana oli hallituksen komissionilla ollut Preussin, Japanin ja Itävallan valtiosäännöt: kuitenkin on Venäjän valtiosäännössä hallitsijavallan rajat vedetty paljoa laajemmiksi kansaneduskunnan kustannuksella. Itävallan valtiosäännöstä vuodelta 1867 on lainattu 14. §, joka Venäjän valtakunnan-perustuslakien 87. artiklana antaa tsaarille oikeuden duuman hajalla ollessa, jos "tavattomat asianhaarat" vaativat heti antamaan uusia lakeja, antamaan niitä hallinnollista tietä, sillä ehdolla, että molemmat kamarit myöhemmin ne hyväksyvät. Lokakuunmanifestin lupaamat vapaudet otettiin, niinkuin oli laita Preussin valtiosäännössä vuodelta 1850, julkilausumina valtakunnan-perustuslakeihin. Pienempi kuin minkään muun parlamentin oli duuman budjettioikeus. Kahta kolmattaosaa kaikista menoeristä kansaneduskunta ei voinut lakkauttaa eikä lyhentää; ne olivat "panssaroidut", niinkuin virkavalta pahanilkisesti sanoi. Rajoittamattomana duuman varojenmyöntämisoikeus koski vain kansansivistystä, valistuksen edistämistä ynnä sensukuisia aloja, joiden kehittämistä valtion kustannuksella siihen asti aina vapaamielinen sanomalehdistö oli halunnut, eikä virkavalta. Poikkeustapauksissa hallitus duuman suostumuksettakin saattoi suorittaa sellaisia menoja, jotka "eivät sietäneet lykkäystä". Että Venäjän parlamentti tulevaisuudessa tulisi olemaan tsaarivallan luonnollinen vihollinen, oli ollut johtavana näkökohtana valtakunnan perustuslakien kaikkien uusien artiklain muodostelussa. Oikeus ehdottaa niiden muuttamista oli yksin hallituksella, joka nyt, varustettuna kaikkein paksuimmalla pykäläpanssarilla, mitä maailmanhistoria tietää mainita, mutta ilman ohjelmaa, ilman valmiita uudistusehdotuksia, kohtasi kansaneduskunnan.
Toukokuun 10 p. 1906 Nikolai II Talvipalatsin Yrjöin salissa avasi Venäjän ensimmäisen parlamentin lukemalla sisällyksettömän tervehdyspuheen 448 kokoutuneelle "parhaalle miehelle", joksi vanhalla venäläisellä lauseparrella sanottiin valittuja luottamusmiehiä. Ääretön kansanjoukko odotti ulkona ja tervehti raikuvalla riemulla linnasta astuvia kansanedustajia, jotka lähtivät Taurian palatsiin. Tämän jo hieman rappeutuneen rakennuksen, jonka tilavissa saleissa kerran sen rakennuttaja, Katariina II:n kaikkivaltias suosikki, ruhtinas Potemkin Taurialainen, oli pannut toimeen remuavia juhlia, ja jota myöhemmin oli käytetty näyttelyihin, oli hallitus määrännyt kansaneduskunnan kokoutumispaikaksi. Yksimielisesti kokous valitsi I:ksi puhemiehekseen kadettien siihen toimeen katsoman professori Muromtsevin, jolta hänen valtiollisen kantansa tähden oli riistetty hänen oppituolinsa Moskovan yliopistossa. Parlamentillisen johdon otti vastustamatta perustuslaillis-kansanvaltainen puolue, johon duuman alkaessa luettiin 153 jäsentä. Kahden seuraavan kuukauden kuluessa siihen liittyi vielä 26 "puolueetonta". Kaikki, jotka mielipiteiltään olivat kadetteja jyrkemmät, niistä myöskin 15 salaista sosiaalidemokraattia, keräytyivät 107-henkiseksi ryhmäksi, joka otti nimen "trudoviki". "Miehet, jotka elättävät henkensä raskaalla työllä", olisi tämän ryhmänimityksen ajatuksenmukainen käännös, jolle Suomen sanomalehdistö keksi vähemmän onnistuneen vastineen "työryhmä". Sen sanavalmis johtaja oli Aladin, talonpoikaista alkuperää olevien monien valtiollisten marttyyrien tyypillinen edustaja. Kasanin yliopiston ylioppilaana hän valtiollisen kiihoituksen tähden oli lähetetty Arkangeliin. Sieltä ulkomaille paenneena hän tehtaantyömiehenä oppi tuntemaan Ranskan, Englannin ja Belgian. Tämä auttoi hänet, yhdessä jyrisevän äänensä ja talonpoikaisen syntyperänsä kanssa, saavuttamaan parlamentillisen johtajan aseman, joka vanhassa, virkavaltaisen kaikkivallan ilmakehässä kohonneessa Goremykinissa herätti kauhua. Kolmannen ryhmän muodosti 105 talonpoikaa, jotka olivat puolueettomat, koska he eivät tietäneet, mitä puolue oli. He pysyivät tarkasti kylästä saamissaan ohjeissa ja vastasivat aina samalla tavalla, kun heitä kehoitettiin liittymään milloin mihinkin puolueeseen: "Maa meille, kaikesta muusta päättäkää mielenne mukaan." Siitä kymmenen ruplan päivärahasta, minkä kaikki edustajat saivat, he lähettivät yhdeksän valitsijoilleen kotikylään ja koettivat kalliissa Pietarissa tulla toimeen yhdellä. Epäluuloisesti he välttivät hallituksen heille laittamaa yhteisasuntoa vapaine täyshoitoineen. He vuokrasivat ryhmittäin halvan huoneiston ja jakoivat keskenään työn siten, että yksi edustaja keitti ruoan, toinen siisti tuvan, kolmas hakkasi halot, neljäs toimitti toriostokset ja viides otti tehtäväkseen raskaimman työn: sen, että istui duumassa ja torkahtamatta kuunteli "herrojen" puheita monarkkisista prerogatiiveista ja amnestiasta, absolutismista ja konstitutsionalismista, budjetista ja interpellatsionista, agraarirevolutsionista ja latifundioiden likvidatsionista, ja mitä lienevätkään olleet nuo käsittämättömät vierasperäiset sanat. Vain silloin, kun lausuttiin sana "semlja", hän heristi korviansa, sillä se koski häntä voimakkaasti. Lokakuun 17. päivän liitto luki duumassa vain 13 edustajaa, jotka kreivi Heydenin johdossa muodostivat äärimmäisen oikeiston. Niiden ja kadettien välissä istui ukrainalaisia, puolalaisia, tatarilaisia, lättiläisiä ja virolaisia itsehallinnon vaatijoita, edistysmielisiä, kansanvaltaisia uudistusmiehiä, jotka yleensä alttiisti alistuivat kadettien johtoon, joilla siten oli enemmistö duumassa.
Se harhaluulo, joka oli vallinnut Ranskan perustuslakiasäätävässä kansalliskokouksessa 1789 ja samoin Saksan Frankfurtin parlamentissa 1848, huumasi kenties vielä suuremmassa määrässä Venäjän ensimmäistä duumaa ja sen johtavaa kadettipuoluetta. Se oli syvästi siitä vakautunut, että kansan valituilla oli valtiollinen täysivaltaisuus, jonka edessä hallituksen täytyi taipua, jollei se tahtonut hajoittamalla duuman päästää irti salassa kytevää vallankumousta sen kauheimmassa muodossa. Tämä uskonlause oli kohtalokkaalla tavalla määrännyt puolueen menettelytavan. Historian opetuksia, jotka useimmat poliitikot kopeasti jättävät huomioon-ottamatta, halveksi myöskin historioitsija Miljukov. Erään hallituksen oikeudenloukkauksen johdosta tuota suurta puhujaa ei oltu valittu edustajaksi ja siten oli häneltä riistetty kiihkeästi ikävöimänsä tilaisuus parlamentin puhujalavalta ruoskita vanhaa hallitusjärjestelmää purevalla ivalla ja intohimoisella, vainon vuosina kasautuneella vihalla. Mutta sillä aikaa kuin keskustelut jatkuivat suuressa duumasalissa, Miljukov istui kadettien ryhmähuoneen sohvalla ja johti sieltä neuvotteluja, jakaen koetelluille puhujille määräyksiään ja antaen heille ryhtiä. Illalla hänen sanansa vallitsi ryhmäkokouksessa, joka luonnosteli sotasuunnitelmaa vastaista parlamenttitaistelua varten. Salainen tarkoitus oli parlamentillisen ministeristön muodostaminen, johtajanaan ja ulkoministerinä professori Miljukov, viideksi vuodeksi, sillä tämän ajan valtakunnan-perustuslait määräsivät duuman valtakaudeksi, — jollei hallitsija sitä ennen hajoittanut.
Kansan nimessä duuma kääntyi tsaarin puoleen adressilla. Se oli kadettien sepittämä ja vaati: ehdotonta armahdusta kaikista valtiollisista rikoksista, luvattujen vapauksien pikaista toteuttamista, parlamentillisen ministeristön muodostamista, kuolemanrangaistuksen sekä valtakunnanneuvoston poistamista, uudistuksia kaikilla valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän aloilla, talonpoikien maannälän tyydyttämistä siirtämällä valtion- sekä kaikki kirkko- ja hallitsijasuvun maatilat maavarastoksi, jota oli käytettävä talonpoikien hyväksi ja tarpeen vaatiessa lisättävä yksityistilusten pakkoluovutuksella. Siinä oli laajapiirteinen ja selvä ohjelma, jossa kuitenkin oli ammottava aukko: Venäjän parlamentin suhtautuminen valtakunnan ei-venäläisiin kansoihin. Adressissa käytetty puheenparsi "Venäjän kaikkien kansallisuuksien oikeutettujen tarpeiden tyydyttämisestä" ei voinut jälkimmäisiä rauhoittaa. Erityisen kiihtynyt oli puolalainen ryhmä (kolo), joka kadettien aikaisempien lupausten mukaisesti oli odottanut Puolan itsehallinnon palauttamisen juhlallista vakuutusta. Seitsenpäiväisten keskustelujen jälkeen, joissa venäläisille ominainen, mutta niin kauan tukahdutettu puhujataito vietti voittojaan, adressi melkein yksimielisesti hyväksyttiin. Vain äärimmäinen oikeisto ja nuo 15 salaista sosiaalidemokraattia äärimmäisessä vasemmistossa eivät äänestäneet sen puolesta. Tsaari kieltäytyi vastaanottamasta duuman lähetyskuntaa, joka tahtoi juhlallisesti jättää hänelle kansaneduskunnan julkilausuman. Vasta 26 p. toukokuuta ministeripresidentti antoi hallituksen vastauksen parlamentin ohjelmakirjoitukseen. Se sisälsi selvän kiellon. Sitä eivät kadetit olleet odottaneet, ja he kävivät heti hyökkäykseen. Ylpeällä paatoksella Miljukovin tuleen lähettämä puhuja Nabokov julisti: "Toimeenpanevan vallan on alistuttava lainsäädäntövallan alle." Tämä korulause — sen enempää se ei ollut — sai kokouksen riehahtamaan suosionmyrskyyn. Yksimielisesti duuma lausui hallitukselle syvimmän epäluottamuksensa ja vaati sitä poistumaan, antaaksensa sijaa sellaiselle ministeristölle, jota "kansan luottamus kannatti".
Toukokuun 29 p. alkoivat keskustelut agraarikysymyksestä, joka oli hallituksen ja kansan välisen erimielisyyden ydinkohtana, ja kestivät yksitoikkoisina aina duuman loppuun asti. Kaksisataa puhujaa oli ilmoittautunut. Yksi talonpoikaisedustaja toisensa jälkeen nousi puhujalavalle, sanoakseen valitsijainsa käskystä sanasensa. Se oli aina sama: maa on Jumalan, se ei kuulu tsaarille, ei rikkaalle tilanomistajalle, vaan köyhälle, hätää-kärsivälle talonpojalle, joka yksin sitä muokkaa, ja jolla sentähden yksinään on siihen oikeus. Tätä alkuperäistä maanjaon kaipuuta kadettien agraariehdotus koetti tyydyttää. Sen tekijä oli Moskovan maataloudellisen opiston apulaisprofessori M. Herzenstein, joka juutalaisen syntyperänsä tähden kaksikymmentä vuotta oli saanut taistella saadakseen akateemisen oppituolin, johon hän tieteellisten teostensa tähden oli oikeutettu. Suurmaanomistus oli uhrattava talonpojille "kohtuullista korvausta vastaan", jonka Herzenstein oli laskenut 6 miljaardiksi ruplaksi. Pakkoluovutettu peltoala oli palstoitettava ja annettava paikalliselle talonpoikaisväestölle "pitkäaikaiseen ja luovuttamattomaan nautintoon" eräänlaisen perinnöllisen vuokran muodossa. Vain sen tulee maata omistaa tai "käyttää", joka sitä omin käsin muokkaa. Miljukov ja Stuve vakuuttivat, että tämän suunnitelman toteuttaminen merkitsi "suurinta uudistusta, mitä maailma tähän asti oli nähnyt". Tilastomiehet osoittivat vastaväitteitä kohtaamatta, että niin paljon maata, kuin talonpojat pyysivät, yksinkertaisesti ei Venäjän valtakunnassa ollut. Mutta se ei sen enempää huolettanut talonpoikaisedustajia. Novoje Vremja teki sen keksinnön, että "juutalainen" Herzenstein oli kopioinut kuuluisan ehdotuksensa ensimmäisestä Mooseksen kirjasta, sen 47. luvusta, jossa kerrotaan, kuinka vierasheimoinen nousukas Joosef faaraoiden maan valtioministerinä oli luovuttanut kaikki yksityistilukset. Toiset lehdet vertasivat edustaja Herzensteiniä "roomalaiseen sosiaalidemokraattiin" Tiberius Gracchukseen toiselta vuosisadalta e.Kr. Mutta ei mikään arvostelija eikä Herzenstein itsekään tiennyt, että hänen ehdotuksensa jo vuosisatoja oli ollut toteutettuna Venäjän naapurivaltiossa Kiinassa.
Agraarisuunnitelmallaan kadetit olivat voittaneet kaikkien talonpoikaisedustajien silmää rävähtämättömän kannatuksen, joiden hallitus oli toivonut duumassa muodostavan vanhoillisen vastapainon jyrkkiä uudistuspyrintöjä vastaan. "He seuraavat meitä, eivätkä hallitusta", sanoi Herzenstein pilkallisesti ministeri Stishinskille, "sillä he huomaavat, että meidän ryhmämme tuoksuaa maalta". Siitä saakka oli katkera pikkusota hallituksen ja kansaneduskunnan kesken. Duuma asetti valiokunnan kiireellisesti valmistamaan lakiehdotusta kuolemanrangaistuksen poistamiseksi. Hallitus vastasi siihen mestauttamalla kahdeksan vallankumouksellista Riiassa. Duuma lausui hallitusta vastaan sen oikeutetun moitteen, ettei se vielä ollut sille esittänyt ainoatakaan uudistusehdotusta. Hallitus vastasi siihen esityksellä 40,029 ruplan 49 kopeekan myöntämisestä Tarton yliopiston sairaanhoidollista pesulaitosta sekä kasvihuonetta varten. Se oli ivaa! Duuma kuvasi 236 hallitukselle tehdyssä välikysymyksessä virkavallan mielivaltaisuutta ja oikeudenhalveksimista. Hallitus vastasi siihen panemalla toimeen juutalaispogromin Bjalostokissa 14 p. kesäkuuta. Entinen sisäministerinapulainen ja senaikuinen kadettilainen edustaja ruhtinas Urusov paljasti poliisiosaston salaisen toiminnan pogromien toimeenpanossa. Senaikuinen sisäministeri Stolypin kielsi kaiken virkamiesten osanoton Bjalostokin verilöylyyn. Duuma lähetti sinne parlamentillisen tutkijakunnan, joka vastaväitteitä kohtaamatta todisti poliisin järjestäneen ryöstöt ja murhat. Hallitus kieltäytyi luovuttamasta syyllisiä oikeuden käsiin, niinkuin oli pyydetty.
Samaan aikaan kuin duuma, piti kokouksiaan valtakunnanneuvosto, jonka toiminta hupeni muutamiin sisällyksettömiin täysistuntoihin. Sen valiokuntien työstä ei kuulunut mitään. Tsaarista sanomalehdet vain kertoivat, että hän armollisesti vastaanotti taantumuksellisia arvohenkilöitä, suuressa määrin jakeli ritarimerkkejä ja rykmenttipyhimysten kunniaksi piti sotajoukkojen paraadeja. Tämä hovi-idylli häiriytyi 24 p. kesäkuuta yht'äkkiä, kun Preobrashenskin kaartinrykmentin ensimmäinen pataljoona, jonka kunniapäällikkö oli Nikolai II itse, teki kapinan.