Sillä aikaa kuin hallituksen ja kadettien välinen taistelu julkisuudessa jatkui mitä kiivaimmalla tavalla, molemmat salaa neuvottelivat rauhanteosta.
Palatsikomendantti Trepov, jonka neuvoihin tsaari suuresti luotti, sekä ministerit Stolypin ja Isvolsjki tarjosivat hallituksen nimessä Miljukoville ynnä muille kadeteille pääsyä kokoomusministeristöön. Vastineeksi heidän puolueensa tuli luopua agraarisuunnitelmasta sekä kuolemanrangaistuksen poistamisvaatimuksesta ja julkisesti rikkoa välinsä liittolaistensa trudovikkien kanssa. Puoluejohtajat olivat tähän kauppaan valmiit, mutta vaativat kadeteille enemmistöä kabinetissa, ennen kaikkea itselleen sisäministerinpaikkaa, jota Stolypin ei kuitenkaan tahtonut antaa. Goremykin pysyttelihe taustassa ja varoitti virkatovereitansa myöntyväisyydestä. Vaikutusvaltaiset kadettipuolueen jäsenet vuorostaan varoittivat johtajiaan "liiallisista myönnytyksistä voimattomalle hallitukselle". Kaikki tai ei mitään kuului lopuksi kadettien tarjous. Asiasta ei tullut mitään. Kesäkuun lopussa hallitus päätti hajoittaa duuman ja kokosi kaiken varalta luotettavia rykmenttejä Pietariin ja Moskovaan.
Heinäkuun 3 p. hallitus julkaisi ehdotuksensa maahädän huojentamiseksi. Se hylkäsi mitä jyrkimmällä tavalla kaiken pakkoluovutuksen, mutta lupasi sensijaan perustaa maavaraston jättämällä sen haltuun valtion tilukset ja runsaskätisesti ostamalla yksityistiluksia talonpoikaispankin avulla. Valtion avustusta mitä laajimmassa määrässä oli edelleen myönnettävä talonpojille heidän siirtyessään Siperiaan sekä muuttaessa osamaata yksityisomistukseksi. Sen johdosta duuma päätti julistuksella kääntyä kansan puoleen, pyytäen sitä ratkaisemaan kumpiko agraariehdotus oli parempi. Eräs valiokunta valmisteli julistusta, jonka duuma 17 p. heinäkuuta ensi lukemisessa hyväksyi. Samana päivänä levisi huhu, että hallitus oli päättänyt hajoittaa duuman. Niin oli todella laita. Goremykinin tosin, joka kiihkeästi oli siihen kehoittanut, valtasi viime hetkessä pelko tämän toimenpiteen seurauksista. Veripunaisin värein kadettipuolueen puhujat olivat maalanneet seinälle vallankumouksen hirmukuvan, jonka duuman hajoittaminen ehdottomasti oli päästävä irralleen. Silloin Stolypin astui vaaran paikalle ja otti ministerineuvoston johdon. Hän oli kunnianhimoinen ja kyvykäs, mutta myöskin isänmaallinen ja rohkea. Hän uskoi hallituksen voimaan ja monarkian tulevaisuuteen. Urkkija Asevin salaiset kertomukset sosiaalivallankumouksellisen puolueen vähistä voimakeinoista vahvistivat häntä luottamuksessaan.
Miljukov, huolissaan tulevasta ministeri-ihanuudestaan, päätti tyynnyttää myrskyä. Heinäkuun 19 p. hän, käsiteltäessä toiseen kertaan duuman kehoitusta kansalle, esitytti siihen muutosehdotuksia hallituksen ehdotuksen suuntaan. Se oli liian myöhäistä. Trudovikit ja talonpojat, jotka eivät aavistaneet mitään siitä, että oli tekeillä lehmäkauppa ministeripaikoista, hintana oman vakaumuksensa uhraaminen, ja jotka hartaasti ja lujasti pysyivät kadettien saarnaamassa uskossaan parlamentin kaikkivaltaan, äänestivät kumoon kadettien vastaehdotukset. Lauantaina 21 p. heinäkuuta Nikolai II Pietarhovissa allekirjoitti käskykirjeen duuman hajoittamisesta. Seuraavana aamuna edustajat lukivat sen lehdistä, riensivät säikähtyneinä Taurian palatsiin ja tapasivat kaikki ovet suljettuina. Ikkunoista he näkivät välkähtäviä pistimiä ja pääsisäänkäytävissä tsaarin käskykirjeen: edustajien kykenemättömyys luovaan työhön, heidän valtuuksiensa ylittäminen ja laiton kehoitus kansalle olivat pakottaneet hänet hajoittamaan duuman. "Mutta järkähtämätön oli hänen tahtonsa pysyttää voimassaan duumaa koskeva laki." Senmukaisesti hän 5 päiväksi maaliskuuta 1907 kutsui kokoon uuden duuman, josta hän toivoi, että siinä "ilmestyisi ajatuksen ja teon sankareita".
Heinäkuun 22 päivän iltana matkusti osa duumaedustajia, kadetteja ja trudovikkeja, Viipuriin, siellä, Pietarin poliisin valtapiirin ulkopuolella, neuvotellakseen asemasta. Hotelli Belvedèressä Muromtsev avasi runkoparlamentin. Syvä suuttumus hajoituskäskyssä lausutuista moitteista, kauhea pettymys kaikkien toiveiden äkillisestä raukeamisesta vallitsi kokouksessa. Tahdottiin kääntyä kansan puoleen, puolustautua sen edessä, kehoittaa sitä vastarintaan. Aktiiviseen, ehdottivat taistelunhaluisina trudovikit, ei, vain passiiviseen, verenvuodatuksen välttämiseksi, kehoittivat varovaiset kadetit. Pitkää aikaa keskusteluun heillä ei ollut, sillä Viipurin läänin kuvernööri ilmoitti, ettei hän sallisi kokouksen kestää päivää kauempaa. Eräs valiokunta, jonka puheenjohtajana oli Miljukov, sepitti kehoituksen kansalle: älkää antako hallitukselle yhtäkään kopeekkaa älkääkä yhtäkään sotamiestä, ennenkuin kansaneduskunta kutsutaan kokoon. Edustajat hyväksyivät tämän sanamuodon ja allekirjoittivat kehoituksen. Taaskin kerran historioitsija Miljukov oli tietämätön historian opetuksista. Mitä venäläiset kansanedustajat 23 p. heinäk. 1906 Viipurissa päättivät, sen oli 58 vuotta ennen Preussin kansalliskokouksen runkoparlamentti 15 p. marrask. 1848 tehnyt, saamatta kehoituksellaan veronmaksu- ja asevelvollisuuskieltoon vastakaikua kansassa. Samaa tapahtui nyt Venäjällä. Viipurin kehoitus ei ollut taistelun alkua, vain kadettien epätoivon huuto. Se suuri kansanmyrsky, jota he olivat odottaneet, ei tullutkaan: veroja virtasi edelleen hallituksen rahastoihin, ja määräaikana syksyllä ilmestyivät täysilukuisina kaikki asevelvolliset kutsuntatoimistoihin. Muutamissa niistä istui kohtaloonsa alistuen Viipurin julistuksen allekirjoittajia, joilla ei ollut rohkeutta teolla vastata sanoistaan. Voimakkaammin duuman hajoittaminen vaikutti ulkomaiden pörsseihin venäläisen valtiokoron jyrkän arvonlaskun muodossa sekä eräässä Timesin kirjoituksessa, jossa tsaarihallitusta syytettiin luottamuksenrikkomuksesta länsieuroppalaisiin lainanantajiinsa nähden. Vastoin odotusta venäläinen kyllä otti rauhallisesti, monin paikoin välinpitämättömästi vastaan tiedon duuman hajoittamisesta. Elonkorjuutöiden tähden, Miljukov arveli, ja pani toivonsa syyskuuhun. Mutta silloinkin syntyi vain yksityisiä kapinoita tilanomistajia, mutta ei hallitusta vastaan. Ihmeitä uskovien Venäjän talonpoikien kesken alkoi pian kiertää kertomuksia, kuinka tsaari sotamiehillään oli ajattanut duuman hajalle, koska se oli tahtonut panna hänet viralta. Sellaiset jutut levisivät yhä laajemmalle, eivätkä kotiin palanneet talonpoikaisedustajat voineet niitä kumota, koska he "eivät olleet ymmärtäneet herrojen puheita Piiterissä" (Pietarissa). He jäivät toivomaan toista duumaa, joka voisi toteuttaa talonpoikaisen maaihanteen. Kun kansan suuri enemmistö oli näin tylsää, niin täytyi vallankumouksellisten puolueiden kapinahankkeiden ja valtiollisten hirmutekojen, huolimatta kiihkoisen alttiista uhrautuvaisuudesta, jäädä tuloksettomiksi. Sosiaalidemokraattisen puolueen keskuskomitea käski tekemään yleisen vastalauselakon duuman hajoitusta vastaan, mutta sellainen syntyi vain molemmissa pääkaupungeissa sekä eräissä teollisuuskeskuksissa. Se loppui lyhyeen ja laimeasti, sillä työläiset olivat väsyneet lakkoihin ja väestö suuttunut kaupan ja liikkeen yhä jatkuvasta lamaustilasta. Sosiaalivallankumouksellisten tai bolshevikkien virittämät sotilaskapinat Poltavassa, Viaporissa, Kronstadtissa ja Odessassa kukistettiin toisilla sotaväenosastoilla tai sotalaivoilla. Kronstadtissa vallankumous hukkui viinamereen, josta kapinoitsijat juopuivat ihan mielettömiksi. Lenin julkaisi lentokirjasen "Duuman hajoitus ja köyhälistön tehtävät", jossa hän lausui peittelemättömän ilonsa "kadettien harhakuvitelmien" lopusta. Hänen mielestään oli sinä väliaikana, joka oli kuluva ennen köyhälistön uutta suurta eteenpäin-rynnistystä, vallankumouksellista tulta pidettävä vireillä jatketuilla murhayrityksillä sekä sissisodalla. Kansan taistelua hallituksen joukkoja vastaan ei kuitenkaan syntynyt muualla kuin eräissä Puolan ja Kaukasian kaupungeissa sekä maaseuduilla Itämeren-maakunnissa, missä niinsanotut "metsäveljet" kävivät partiosotaa poliisia ja kasakoita vastaan.
Niinkuin Lenin, niin myöskin Venäjän kansan liiton johtaja, tri Dubrovin, oli ihastunut kadettipuolueen valtiollisesta luhistumisesta. Hän teki heinäkuussa Venäjän ympäri kiertomatkan, joka muodostui riemukuluksi. Paikalliset satraapit vastaanottivat kaikkialla tuon vaikutusvaltaisen korvaankuiskuttajan palvelushaluisella kunnioituksella. Hänen kehoituksestaan kuvernöörit ja arkkipiispat puhuen ja siunaten ottivat osaa liiton uusien yhdistys- ja teehuoneistojen vihkimistilaisuuksiin. Varoittavaksi esimerkiksi sekä kostonhimonsa tyydyttämiseksi Dubrovin kätyreillään murhautti kadettien agraariehdotuksen sepittäjän, professori Herzensteinin, 31 p. heinäkuuta Terijoen huvilayhteiskunnassa Suomessa. Viipurin poliisi kyllä otti murhaajat kiinni ja suomalainen oikeusistuin tuomitsi heidät elinkautiseen vankeuteen, mutta tsaarin antamalla armahduskirjeellä heidät heti vapautettiin. Itse murhateon aiheuttaja kieltäytyi kopeasti venäläisenä puolustautumasta vierasheimoisen tuomioistuimen edessä. Pietarin poliisi epäsi jyrkimmässä muodossa kaiken avun antamisen Suomen viranomaisille tämän murhatyön tutkimisessa.
Uusi ministeripresidentti Pjotr Stolypin katsoi näissä oloissa päätehtäväkseen raivata sellaisen keskitien vallankumouksen ja taantumuksen välillä, jota Venäjän oli mahdollista kulkea ja joka voi johtaa maan sekasorron tilasta pois. Heti nimityksensä jälkeen hän kääntyi lokakuulaisjohtajan Gutshkovin ja erään uuden keskustapuolueen, "rauhallisen uudistuksen puolueen", johtajien, kreivi Heydenin, Shipovin ja N. Lvovin puoleen, kehoittaen heitä astumaan hallitukseen. He asettivat ehdoksi, että oli laadittava uudistusohjelma lokakuunmanifestin henkeen, minkä Stolypin hylkäsi. Samaan aikaan Miljukov vannotti äskeisiä liittolaisiaan kieltäytymään yhteistyöstä ministeripresidentin kanssa, minkä he sitten tekivätkin. Kun myöskin slavofiilinen Moskovan aatelismarsalkka Samarin kieltäytyi hänelle tarjotusta pyhän synodin yliprokuraattorinvirasta, niin Stolypinin duumattomana aikana edelleen täytyi hallita valtiota virkavallan miehillä sekä 87. §:n, tuon hätäpykälän, avulla. Vain niinkuin ihmeen kautta hän 25 p. elok. 1906 vältti erään sosiaalivallankumouksellisen puolueen rohkean murhayrityksen. Kaksi valittua, jotka olivat vihkiytyneet murhaan ja kuolemaan, tunkeutui ulkomaiseen sotilasunivormuun puettuna hänen taloonsa ja heitti kaksi pommia, joiden räjähtämisestä oli mitä kauheimmat seuraukset. Murhayrityksen tekijät repeytyivät palasiksi, mutta heidän mukanaan 27 henkeä sai surmansa, ja monet muut haavoittuivat, niiden joukossa myöskin Stolypinin tytär. Hän itse jäi haavoittumattomaksi. Hän vastasi murhayritykseen panemalla toimeen kenttäsotaoikeudet 1 p. syyskuuta annetulla asetuksella. Ne olivat lyhennetyllä ja joudutetulla oikeudenkäyntimenettelyllä toimivia pikaoikeuksia vallankumouksellisten rikosten tuomitsemiseksi. Mutta vain paikallisilla kenraalikuvernööreillä oli lupa antaa vangitut näiden tuomioistuinten käsiin. Jos ne, niinkuin melkein aina oli laita, langettivat kuolemantuomion, niin se heti pantiin toimeen. Tämän, syyskuun 1 päivän asetuksen mukaan, joka pysyi laillisesti voimassa aina vuoden 1907 toukokuun 3 päivään saakka, mestattiin 683 henkeä. Paitsi näitä pikaoikeuksia työskentelivät kaikkialla myöskin säännölliset sotaoikeudet, joiden menettely antoi puolustukselle laajoja oikeuksia ja joiden kuolemantuomioita vastaan oli lupa vedota tsaarin armahdukseen.
Kadettipuolue totesi lokakuun alussa Helsingissä pitämässään kongressissa siihenastisen toimintansa tulokset. Mieliala oli kovin masentunut. Miljukov pysyi kaikista moitteista huolimatta tunnustettuna johtajana. Mutta hänen itsensä täytyi myöntää, että Viipurin kehoitus oli ollut "epätarkoituksenmukainen". Siihen loppui puolueen sankariaika: voitonvarman hyökkäyksen sijaan hallituksen lujia asemia vastaan oli kongressin päätöksen mukaan astuva suunnitelmallinen piiritys. Mutta "piiritetty" hallitus kävi pian hyökkäykseen, kielsi puolueelta pyydetyn laillistuttamisen, karkoitti sen kannattajat valtion viroista, pakotti monet valtiolliseen teeskentelyyn sekä päätti jonkin aikaa horjuttuaan jättää tuomioistuimen käsiin Viipurin kehoituksen 168 allekirjoittajaa. Sitä kolmikuukautista vankeusrangaistusta, johon kaikki tuomittiin, lievensi valtiollisen marttyyriuden pyhimyskehä. Mutta kovasti, peloittavan kovasti, kohtasi heitä lisärangaistus: aktiivisen ja passiivisen vaalioikeuden menettäminen elinkaudeksi. Hallituksen antamasta viittauksesta aateliskokoukset riensivät keskuudestaan arvottomina jäseninä sulkemaan "viipurilaiset". Ei arvokas Muromtsevkaan välttänyt tätä säätyveljiensä rangaistustuomiota. Maata-omistavan aateliston mieliala oli kaikkialla tullut hallitukselle kuuliaiseksi; entisestä vastustuksesta talonpoikaislevottomuuksien jälkeen ja kadettien uhkaavan agraariehdotuksen johdosta ei ollut enää merkkiäkään huomattavissa. Se vaikutti osaltaan syksyllä 1906 toimitettuihin semstvovaaleihin, jotka aateliston valta-asemaan katsoen kaikkialla kävivät taantumukselliseen tai vanhoilliseen suuntaan. Oli niinkuin Itävallassa ja Saksassa vuoden 1848 lopussa, jolloin monet kantoivat hautaan maaliskuun-päivien harhakuvitelmat.
Paljoa ankarammin ja raaemmin kuin kaikki entiset sisäministerit Stolypin iski vastustuspuoluetta, jota hän vihasi, ja vallankumousta, jota hän pelkäsi, mutta todellisena valtiomiehenä hän samalla teki rakentavaa työtä. Tässä hän jyrkästi erosi edelläkävijöistään ja seuraajistaan, ennen kaikkea Plehwestä, joka yksin poliisitoimenpiteillä tahtoi uudistaa Venäjän. Mitä ennen häntä jo kauan vapaamieliset oppineet ja poliitikot olivat kehoittaneet tekemään, mitä Witte 1905 oli ennustellut ja aateliskongressi toukokuussa 1906 suositellut, sen teki Stolypin. Hän päätti laskea kirveen Iso-Venäjän maataloudellisen kehittymättömyyden juurelle: hävittää mirin, joka oli yhtä pyhä taantumuksellisille kuin vallankumouksellisille. Laki 22 p:ltä marrask. 1906, joka annettiin 87. artiklan perustuksella, antoi jokaisen talonpoikaiskunnan enemmistölle vapauden ja keinot siirtyä peltomaan yhteisomistuksesta yksinomistukseen. Mutta jos kylänosakasten enemmistö tahtoi pysyä vanhoillaan; niin laki antoi yksityiselle talonpoikaisisännälle oikeuden eroa miristä ja muuttaa hänelle tulevan osan yhteisomistuksesta pyöristetyksi yksityisomaisuudeksi. Kummassakin tapauksessa valtio tarjosi teknillistä ja aineellista apuansa "maan järjestelykomissionin" välityksellä. Stolypin oli täysin tietoinen kumouksellisen agraariuudistuksensa vaikeuksista ja seurauksista. Vähintään ihmisiän hän arveli sen toteuttamisen vaativan. Hän ei myöskään kieltänyt sitä valtiollista tarkoitusta, minkä hän uusmuodostukseensa liitti. Hän tahtoi sillä ajaa kiilan suureen, harmaaseen talonpoikaisjoukkoon, joka kaikkialla oli yhtä kurja ja yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa asioissa ajatteli samalla tavalla. Se oli tällä uudistuksella halaistava kahteen osaan, tyytyväisiin talollisiin ja maattomaan köyhälistöön. Uuden vallankumouksen sattuessa ensimmäinen ryhmä taloudellisesta itsekkyydestä pysyisi hallituksen puolella, toinen voitaisiin ensimmäisen kautta poliisien ja kasakkain avulla helposti pitää ohjissa. Eivät ainoastaan sosialistit, vaan myöskin kadetit aloittivat heti laajan kiihoituksen kaupungeissa ja maalla tätä väliaikaista lakia vastaan, joka lopulliseen toteuttamiseensa tarvitsi duuman vahvistamista. Valtiolliset näkökohdat olivat tässä määräävinä eivätkä kansantaloudelliset. Herzensteiniläinen agraariehdotus oli kadeteille ainoana siltana päästäksensä valtiolliseen yhteisymmärrykseen talonpoikaisten valitsijajoukkojen kanssa. Sellainen oli myöskin lokakuunkongressin päätös, ja vain kerettiläinen saattoi sitä horjuttaa.
Yhtä kohtalokkaaksi kuin Saksalle tuli Bismarckin ja saksalaisen edistyspuolueen välinen vastakohta, oli Venäjälle Stolypinin ja kadettien välinen katkera vihamielisyys oleva, sillä näiden takana oli sivistyneen porvarissäädyn enemmistö. Ilman sen apua ei valtion todellinen uudistaminen länsimaisten periaatteiden mukaan ollut mahdollinen. Kadetit eivät löytäneet tietä yhteiseen työhön hallituksen kanssa itsepäisen ja ylpeän kamariviisautensa tähden, joka on kaikkien nuorten puolueiden vika. Stolypin ei ole ensimmäisen kieltäytymisen jälkeen enempää hakenut Venäjän tulevaisuudelle niin välttämätöntä sovintoa tuon suurimman puolueen kanssa, joka edusti sivistystä ja omistusta; siitä esti häntä viha, jonka valtiomiehen ei tule sallia itseänsä johtaa. Ja tämän Stolypinin tekemän virheen tehostivat karkeuksiin ja ilkeyksiin asti lukemattomat maakuntasatraapit aina poliisivahtimestareihin asti. Pidettiin lujaluonteisuuden todistuksena ja edullisena virkauralla kohoamiselle tehdä pilaa "Viipurin rinkelin tekijöistä" ja käydä käsiksi maassa makaavaan puolueeseen sosiaalidemokraattien ilkeäksi iloksi. Lenin oli oikeassa, kun hän 1905 sanoi puolueensa vaarallisimmaksi viholliseksi vapaamielistä porvaristoa ja suositti panettelua parhaana aseena sitä vastaan. Ja Leninin liittolainen tuossa likaisessa taistelutavassa Venäjän sivistynyttä porvaristoa vastaan oli tietämättään taantumuksellinen virkavalta monen vuoden kuluessa, kunnes tuli sen ja monarkian loppu.