Kenttäoikeuksista huolimatta vallankumouksellinen liike edelleen jatkui kautta maan. Joulukuussa sosiaalivallankumouksellisten Luzernissa pitämä puoluekongressi päätti, että korkeammat virkamiehet olivat murhattavat "lentävien taisteluosastojen" toimesta, joiden oli määrä ilman keskuskomitean tarkastusta itsenäisesti suunnitella murhahankkeita ja panna ne toimeen. Sen johdosta Asev ei enää ajoissa voinut varoittaa poliisiosastoa. Joulukuun 23 p. murhattiin kreivi Aleksanteri Ignatiev, tammikuun 3 p. 1907 Pietarin kaupunginpäällikkö von der Launitz, kuutta päivää myöhemmin kaikkien sotaoikeuksien ylin virallinen syyttäjä, kenraali Pavlov. Duumavaaleihin, jotka alkoivat 21 p. tammikuuta ja kestivät 17 päivään helmikuuta, ottivat tällä kertaa vilkkaasti ja innokkaasti osaa sosiaalivallankumoukselliset niinkuin sosiaalidemokraatitkin. Tämä vallankumouksellisten osanotto vaalitaisteluun vaikeutti kadettien harjoittamaa kiihoitusta, joille toiselta puolen hallitus asetti kaikkia ajateltavissa olevia esteitä. Heidän johtajansa Miljukovin nimi pyyhittiin toistamiseen mielivaltaisesti valitsijaluettelosta. Senaatti katsoi arvonsa mukaiseksi venyttää erinäisiä hallitukselle epämukavia vaalilain määräyksiä "selittämällä niiden oikeata tarkoitusta". Mutta mitkään oikeudenloukkaukset eivät auttaneet. Talonpojat eivät nyt enempää kuin ennenkään antautuneet hallituksen vaikutuksen alaisiksi, vaan äänestivät niitä ehdokkaita, jotka lupasivat heille enimmän maata. Mitään eroa sosialistien, "sitselistien" (karttuunimekkojen), ja kadettien, "konokradien" (hevosvarasten), välillä ei venäläinen kylä voinut huomata. Molemmat lupasivat maata mielin määrin; mitä he muuta vielä tahtoivat oli käsittämätöntä. Vallankumouksellisten kiihoituksen tähden, jonka taistelukeinoina olivat mielikuvitukselliset lupaukset, uhkaukset ja panettelu, toisen duuman vaalien tulos oli paljoa radikaalisempi kuin ensimmäisen. Vasemmiston muodosti 100 trudovikkia, 64 sosiaalidemokraattia, 34 sosiaalivallankumouksellista ja 14 kansansosialistia, yhteensä 212 edustajaa, joille parlamentissa oli pääasiana mahdollisuuden mukaan käyttää puoluetarkoituksiin hyväksensä kansanedustajien puhevapautta ja loukkaamattomuutta. Oikeiston taas muodosti 22 kansanliittolaista ja monarkistia, jotka periaatteellisesti vastustivat edistysmielisiä uudistuksia ja valtiosääntöä sekä ajoivat duuman hajoittamista. Todelliseen parlamenttityöhön valmis ja siihen myöskin pystyvä keskusta oli koottu 92 kadetista, 32 lokakuulaisesta ja 9 rauhallisesta uudistajasta, edistysmielisestä ja kansanvaltaisesta uudistajasta, yhteensä siis vain 133 edustajasta. Mutta enimmin hallitusta kauhistuttivat 210 rajamaiden edustajaa, jotka kaikki pitivät lujasti yhtä vaatiessaan kansallista itsenäisyyttä, ainakin mitä laajinta itsehallintoa sekä kansalliskieltensä tunnustamista yhdenvertaisiksi valtakunnankielen kanssa. Osaksi he, niinkuin lättiläiset, virolaiset, liettualaiset ja grusialaiset edustajat, olivat liittyneet kadetteihin tai vallankumouksellisiin, osaksi taas he muodostivat omia ryhmiä, niinkuin puolalainen "kolo" 46, "Ukrainan gromada" 40 ja "muhamettilainen ryhmä" 32 edustajineen. Venäjän saksalaisen väestön edustajat olivat liittyneet "Lokakuun 17 päivän liittoon", juutalaiset taas kadettien tai sosiaalidemokraattien puolueeseen.
Ei salkku tyhjänä ja hämmästyksestä sanattomana, niinkuin tuo kuivettunut virkavaltias Goremykin, vaan virastolaukkunsa täynnään — hänellä oli valmiina 34 uudistusehdotusta — ja valtiomiehen-arvoisella puheella Stolypin otti vastaan duuman. Maaliskuun 19 p. hän esitti sille vapaamielisen hallitusohjelman ja sanoi olevansa valmis perustavaan uudistustyöhön venäläisen elämän kaikilla aloilla käsi kädessä duuman kanssa. Kadetit olivat siihen valmiit, sillä he pelkäsivät syystä duuman pikaista hajoittamista, jollei sen enemmistö pääsisi yksimielisyyteen hallituksen kanssa. Mutta he pelkäsivät myöskin valitsijoitansa ja vastasivat sentähden ryhmäpäätöksen mukaisesti Stolypinin ohjelmapuheeseen äänettömyydellä. Sosiaalidemokraattien nimessä grusialainen Tseretelli vihamielisessä puheessa julisti sodan hallitusta vastaan. Puoluekulissien takana näytti tosin hieman toisenlaiselta kuin parlamentillisella näyttämöllä. Plehanov suositti yhteistoimintaa kadettien kanssa rauhallisen lainsäädäntötyön hyväksi, minkä Leninin ryhmäkunta julisti köyhälistönvastaiseksi ja inhoittavaksi menettelyksi. Hurja raivo ja rajaton katkeruus, joka oli kasautunut vainon vuosina ja kiihtynyt kenttäoikeuksien veriteoista, huokui sosiaalivallankumouksellisten intohimoisista lausunnoista. He puhuivat ulos ikkunasta. Sanomalehtien duumaselostuksista kansan oli määrä heitä kuulla ja heitä seurata tsaarivallan kukistamiseksi.
Taurian palatsin läheisyydessä eräs entinen valtiomies taisteli kuolinkamppailuaan, Konstantin Pobedonostsev. Kuumeisella mielenkiinnolla ja syvällä mielenkuohulla kuoleva vanhus seurasi duuman keskusteluja ja noita hurjia syytöksiä hänen entistä hallintoaan vastaan. Historian nemesis oli pitänyt hänet hengissä siksi kauan, että hän ennätti nähdä järjestelmänsä täydellisen luhistumisen. Kun sosiaalivallankumoukselliset edustajat manasivat esiin vainajien varjot, kirosivat tsaari Aleksanteri III:ta ja 200 kansanedustajan osoittaessa raikuvasti suosiotaan ylistivät isänmaan marttyyreina ja sankareina Sheljabovia ynnä muita vuoden 1881 keisarinmurhaajia, silloin kuoli se mies, joka kerran oli ollut Venäjän hallitsijana, 23 p. maaliskuuta. Suuren, pyhän Venäjän hän oli tahtonut luoda, ja hänestä oli tullut valtion hävittäjä.
Duumassa ei ollut johtavaa puoluetta; ei syntynyt mitään enemmistöblokkia, joka olisi tehnyt lopun tarkoituksettomista välikysymyksistä ja päätöslauseista sekä oikeiston ja vasemmiston välisistä häväistyskohtauksista ja kaksintaisteluista ja ryhtynyt asiallisesti käsittelemään hallituksen uudistusehdotuksia. Toivotusta maan rauhoittamisesta kansaneduskunnan olemassaolon vaikutuksesta ei ollut merkkiäkään huomattavissa. Murhayritykset, rosvohyökkäykset ja valtiolliset varkaudet eivät loppuneet. Jos tekijät välttivät sotaoikeuden pakenemalla ulkomaille, niin poliisiosaston asiamiehet siellä vainosivat heitä. Murha katsottiin tällöin luvalliseksi taistelukeinoksi, jos ulkomaan tuomioistuimet kieltäytyivät luovuttamasta valtiollisia rikoksentekijöitä. Mutta paha oli, että Stolypin 1 p. maalisk. 1907 suostui erääseen oikeusministerin puoltamaan ulkoministerin anomukseen, jonka mukaan sala-asiamiehelle ja pikkuporvarille A. Viktoroville suotiin paitsi rahapalkintoa myöskin henkilöllinen kunniaporvarinoikeus, koska hän eräässä Ruotsista Lontooseen menevässä höyrylaivassa oli myrkkylaukauksella murhannut muutaman sosiaalivallankumouksellisen pakolaisen, jolloin tämän hyttitoverit, kaksi ruotsalaista ja yksi ranskalainen, myöskin olivat saaneet surmansa.[18] Oikeistolaisetkaan eivät halveksineet valtiollisen murhan käyttämistä aseenaan. Helmikuun 12 p. tehtiin "juutalaisvaltiosäännön aikaansaajaa", kreivi Witteä vastaan murhayritys, joka epäonnistui. Maaliskuun 27 p. muuan "juutalaiskadettinen" sanomalehtimies, tri Jollos, Moskovassa takaapäin ammuttiin, josta kadettien sanomalehdistö nosti äänekkään valituksen. Tarkasti julkisuutta karttaen piti duuman ohessa kokouksiaan II yhtyneen aateliston kongressi, 29 kuvernementin edustajien valitsema. Tämän salaisen "vastaparlamentin" esimies oli äärimmäis-taantumuksellinen Strukov, joka yhdessä erään valiokunnan kanssa valmisti uuden vaalilain, joka mietinnön seuraamana annettiin Stolypinille. Siinä perusteltiin valtiollista välttämättömyyttä hajoittaa "vallankumouksellinen" duuma ja samalla muuttaa vaalilakia maata-omistavan aatelin hyväksi, joka muka oli monarkian ainoa luotettava tuki.
Vallankumouksellisten kansanedustajien kansankokouspuheet ja se vastakaiku, minkä ne maassa herättivät, eivät säikähdyttäneet poliisiministeri Stolypinia, mutta mitä suurimmassa määrin huolestutti valtiomiestä erään siihen saakka hänelle tuntemattoman 30 miljoonan suuruisen kansan keksiminen Venäjän valtakunnan rajojen sisältä. Se oli Ukrainan kansa. Sen 40 edustajaa duumassa varustautui hyökkäykseen keskitettyä hallintojärjestelmää vastaan, pontevaan selitykseen Venäjän ja Europan yleiselle mielipiteelle, että he edustivat kansaa, joka puhui omaa kieltään, joka luonnollisen ja historiallisen oikeuden perustuksella, niinkuin puolalaiset, vaati Moskovan 17. vuosisadalla antaman ja Pietarin 18. vuosisadalla riistämän itsehallintonsa palauttamista. Se oli syy, miksi Stolypin päätti kiireesti hajoittaa duuman ja julkaista uuden vaalilain, joka ainiaaksi oli ottava vierailta kansoilta oikeuden lukumääränsä painolla Venäjän parlamentissa edustaa kansallisia etujaan. Häneltä puuttui vain riittävä syy, joka yleisen mielipiteen edessä jossain määrin saattoi oikeuttaa duuman hajoittamisen sekä samaan aikaan tapahtuvan vallankaappauksen.
Vasemmiston intohimoisten hyökkäysten jälkeen hallitusta vastaan edustajien enemmistö alkoi noudattaa kadettien harrasta kehoitusta: varjelkaa duumaa! Älkää antako hallitukselle toivomaansa aihetta sen hajoittamiseen. Monet talonpoikaiset edustajat ajattelivat peloissaan valitsijoitaan, kun he, tsaarin ajamina duumasta ulos, taas tyhjin käsin palaisivat kotikyläänsä. Silloin "Venäjän kansan liiton suuri neuvosto" yhdessä poliisiosaston kanssa otti hankkiakseen riittävän aiheen: salaliiton aikaansaamisen duuman keskuudessa tsaarin murhaamiseksi. Se oli jokseenkin kömpelösti laadittu, provokatorinen ansa, johon kuitenkin sosiaalidemokraattinen ryhmä heti tarttui. Toukokuun 16 p. salaliitto "keksittiin". Erään Riiasta valitun lättiläisen sosiaalidemokraatin Ohsolin luona toimitettu kotitarkastus antoi raskauttavaa aineistoa. Toukokuun 28 p. duuman enemmistö hylkäsi oikeiston hyvittämiseksi tarkotetun esityksen terrorin ja valtiollisten rikosten tuomitsemiseksi. Kesäkuun 14 p. — uusi vaalilaki oli valmiina — hallitus vaati duumalta sen suostumusta siihen, että heti vangittaisiin 16 sosiaalidemokraattisen ryhmän enimmin syylliseksi katsottua jäsentä ja ryhdyttäisiin oikeudelliseen tutkimukseen muita vastaan. Kadetit, jotka eivät tienneet, mitä heidän piti enemmän pelätä, duuman hajoitustako vai valitsijoitansa, ehdottivat pelastuskeinona komissionin asettamista tutkimaan syyllisyyskysymystä. Oikeiston tyydyttämiseksi duuman enemmistö hyväksyi tämän esityksen ja valitsi 22-jäsenisen ryhmienvälisen komissionin, joka seuraavana päivänä myöhään yöhön asti suuren kiihtymyksen vallitessa pohti asiata pääsemättä ratkaisuun. Myöhään illalla Pjotr Struve, joka ennen oli ollut Stuttgartissa painetun Osvoboshdenien päätoimittajana, kolmen muun kadettipuolueen johtajan kanssa poistui tuosta myrskyisestä kokouksesta ja lähti Stolypinin luo keskustellakseen hänen kanssaan "duuman pelastamisesta". Se oli liian myöhäistä. Seuraavan päivän aamuna, 16 p. kesäk. 1907, julkaistiin tsaarin ukaasi, joka hajoitti duuman ja antoi uuden vaalilain.
Käskykirje luetteli kaikki toisen duuman synnit, joista suurin oli kielto luovuttaa sosiaalidemokraattiset salaliittolaiset, ja ilmaisi myöskin vallankaappauksen varsinaisen syyn, kun se seuraavalla tavalla perusteli uuden vaalilain välttämättömyyttä: "Tähänastisen vaalijärjestyksen epätäydellisyyden johdosta duumaan on kuulunut henkilöitä, jotka eivät ole olleet kansan tarpeiden ja toivomusten todellisia edustajia. Venäjän valtakunnan lujittamiseksi luodun valtakunnanduuman tulee myöskin hengeltään olla venäläinen. Valtakunnan muilla kansoilla on edelleenkin oleva tarpeidensa edustajia valtakunnanduumassa, mutta ei enää siinä määrin, että he puhtaasti venäläisissä asioissa voivat määrätä ratkaisun. Mutta missä väestö rajamaissa ei vielä ole saavuttanut riittävää valtionkansalaisen kehitystä, täytyy vaalien toistaiseksi jäädä sikseen."
Nämä ukaasin johtavat aatteet toteutettiin uudessa vaalilaissa. "Kansan tarpeiden ja toivomusten todelliseksi edustajaksi" tehtiin maata-omistava aatelisto. Sen valitsijain luku lisättiin 32 %:sta[19] 51 %:iin, niin että sillä 32 kuvernementissa oli ehdoton ääntenenemmistö, 18:ssa melkein enemmistö valitsijamiesten kokouksissa, jotka keskuudestaan valitsivat edustajat. Sen valtaa rajoitti hieman vain se määräys, että jokaista kuvernementtia tuli edustaa vähintään yhden talonpoikaisen ja yhden kaupunkilaisedustajan. Mutta missä suurmaanomistajat olivat enemmistönä, siellä he määräsivät, kuka talonpoikaisista ja kaupunkilaisvalitsijamiehistä kelpasi kansanedustajaksi.
Tuo harmaa talonpoikaisjoukko, joka niin surkeasti oli pettänyt siihen 1905 Pietarhovissa asetetut toiveet, rangaistiin siitä alentamalla sen valitsijain luku 43 %:sta 22 %:iin. Niinkuin maalla suurmaanomistus, niin kaupungeissa teollisuus ja kauppa tehtiin ratkaiseviksi tekijöiksi. Niitä varten perustettiin ensimmäinen kuuria, jossa oli 14 % valitsijamiesten kokonaisluvusta, kun taas mielipiteiltään jyrkempi pikkuporvaristo rahavaltaisella sensuksella karkoitettiin toiseen kaupunkilaisvaalikuuriaan, jossa sen prosenttiluku oli 11 %. Pientä edistystä entisestä merkitsi uusi määräys työläiskuuriasta. Kuudessa teollisuuskuvernementissa oli määrätty, että oli valittava yksi tehtaantyömies tämän kuurian valitsijamiesten pienestä lukumäärästä. Kaikissa muissa kuvernementin-vaalikokouksissa työväenkuuria oli vain yhteiskunnallisena koristuksena eikä missään niistä valittu työväenedustajia. Jotta duuma tulisi "hengeltään venäläiseksi", vähennettiin Puolan- ja Aasian Venäjän edustajien lukumäärä 110:stä 37:ään. Siitä lähtien tuli yksi kansanedustaja Puolassa 746,000 asukasta kohti, Kaukasiassa 1,180,00 kohti, mutta sen sijaan venäläisessä Arkangelin kuvernementissa yksi 132,000 kohti. Paitsi Siperian paimentolaiskansoilta kiellettiin "riittävä valtion kansalaisen kehitys" myöskin aroalueen ja Turkestanin 10 miljoonalta muhamettilaiselta ja heiltä riistettiin kokonaan vaalioikeus. Duuman keinotekoista venäläistyttämistä edisti myöskin kansallisvenäläisten kuuriain perustaminen rajamaihin sikäläistä asianomaisille maille vierasta venäläistä virkamiehistöä varten, joka keskuudestaan lähetti yhteensä kuusi "kansanedustajaa" duumaan.
Ei Venäjällä eikä ulkomailla silloin huomattu erästä erityistä, pykäläjoukkoon taitavasti peitettyä uuden vaalilain tarkoitusta: ukrainalainen talonpoikaissääty oli tehtävä holhuunalaiseksi. Keinon siihen antoi maata-omistavan aateliston suosiminen vaaleissa, joka täydellisesti näytti oikeiksi Stolypinin ovelat laskelmat. Kolmannen duuman vaaleissa valittiin Ukrainan valitsijamiesten kokouksissa talonpoikaiset edustajat vastoin talonpoikaisten valitsijamiesten itsensä kaikkia ääniä. Siten tuli vallankaappauksen kautta isovenäläinen maa-aatelisto "kansan tarpeiden ja toiveiden oikeaksi edustajaksi" ei ainoastaan yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa, vaan myöskin kansallisessa suhteessa.