Yleiseksi hämmästykseksi ja isovenäläisyyden kauhuksi oli vuoden 1905 vallankumouksen aiheuttamien valtakunnanduuman vaalien kautta siihen saakka tuntematon 30-miljoonainen talonpoikaiskansa ilmestynyt valtiolliselle näyttämölle. "Venäjän tsaarin historiallinen valta", joksi taantumuksellinen sanomalehdistö ylistäen sanoi vuoden 1907 kesäkuun 16 päivän vallankaappausta, sai Ukrainan kansan taas painumaan näkymättömiin, ja vasta maailmansodan tykkienjyskeessä uusi, vielä valtavampi vallankumousaalto uudestaan nosti sen näkyviin.
12. LUKU.
Taantumus 1907-1914.
"Meillä ei, Jumalan kiitos, vielä ole parlamenttia."
Kokovtsov duumassa 1908.
Taantumukselliset tervehtivät vuoden 1907 kesäkuun 16 päivän vallankaappausta tsaarin vanhan, rajattoman itsevaltiuden palautuksena ja Pobedonostsevin hallitusjärjestelmän uudestaan alkamisena. Monissa kaupungeissa Venäjän kansan liiton osastot kirkkolippuineen sekä tsaarin- ja pyhimyskuvineen laulaen ja huutaen pitivät kulkueitaan. He vetosivat joukkojen alhaisiin vaistoihin, roskaväen ryöstön- ja hävityshaluun, joka pian oli riehahtava uusiin juutalaispogromeihin. Heinäkuun lopussa liitto eräässä Moskovassa pitämässään kongressissa toimitti kannattajiensa sekä valtion virkamiesten katselmusta. Maakuntaedustajien ilmoitusten mukaan laadittiin pitkä lista kalkista niistä virkamiehistä, jotka puuttuvalla ymmärtämyksellä kansanliiton isänmaallisia pyrintöjä kohtaan olivat näyttäytyneet "kykenemättömiksi" valtion palvelukseen.
Syvä alakuloisuus vallitsi kadettipuolueessa, jonka Stolypin julisti laittomaksi ja jonka edustajia hän kielsi pitämästä julkista kokousta Pietarissa. Vain salassa Suomen alueella Terijoella he heinäkuun lopussa voivat pitää kokouksensa. Se päätti: ohjelma pysyy, ei oikeiston eikä vasemmiston kanssa ole tehtävä vaaliliittoa. Mutta usko ohjelman ja taktiikan arvoon oli horjahtanut. Semstvon vanhoillismielinen puolue rummutti kannattajansa kokoon Moskovassa pidettävään kongressiin, joka mielipiteenään lausui, että vuoden 1890 taantumuksellinen semstvolaki oli pysytettävä voimassa. Seuraavissa syysvaaleissa semstvokokouksiin kadettien vastustajat melkein kaikkialla voittivat, niin että hallitus nyt saattoi laskea saavansa kannatusta politiikalleen maaseudun itsehallinnon taholta. Tämä vanhoillinen virtaus kesti vuoteen 1912.
Sosiaalivallankumouksellinen puolue alkoi hajautua. Uusia murhayrityksiä suunniteltiin, mutta ne tehtiin ajoissa tyhjäksi. Vaarallisimmille paikoille asetettiin nuoria tyttöjä ja poikia, jotka keskuskomitean jäsen Asev uhrasi hirsipuulle. Sosiaalidemokraattisen puolueen keskuudessa kesti menshevikkien ja bolshevikkien välinen vanha riita. Lenin katsoi päätehtäväkseen lähinnä "perustuslaillisten harhakuvitelmien hävittämisen".
Uuden vaalilain johdosta 14 p. marrask. 1907 kokoutuva kolmas duuma oli kokonaan muuttunut. 440 edustajasta kuului 146 oikeistoon (kansanliittolaisia ja monarkisteja 50, natsionalisteja 26, maltillinen oikeisto 70), 253 keskustapuolueisiin (153 lokakuulaista, 28 rauhallista uudistajaa ja edistysmielistä, 54 kadettia) ja vain 33 vasemmistoon (13 trudovikkia ja 20 sosiaalidemokraattia). Kansallisen itsehallinnon harrastajista oli puolalainen kolo kutistunut 11, muhamettilainen ryhmä 7 jäseneen. Siihen tuli vielä lisäksi 7-henkinen liettualais-valkovenäläis-puolalainen ryhmä. Ukrainalainen gromada oli vallan hävinnyt. Muiden ei-venäläisten kansallisuuksien edustajat olivat liittyneet mikä mihinkin venäläiseen puolueeseen. Äärimmäisen oikeiston johtajista sai kaksi kiihkeätunteista kestävyyspuhujaa, Purishkevitsh ja Markov, pian venäläisen kuuluisuuden. Edellistä hänen vastustajansa hänen milloin sukkelien, milloin karkeiden hyökkäystensä tähden sanoivat duumailveilijäksi ja saksalaisystäväksi, jota kumpaakaan hän ei ollut. Insinööri Nikola Markov Kurskista, kookas mies, joka parturinsa avulla koetti tulla Pietari suuren näköiseksi, veti aina äärimmäiset johtopäätökset ohjelmastaan ja purki intohimoisen vihansa juutalaisia ja kadetteja vastaan aito venäläisiin haukkumasanoihin. Valtiosäännön halveksija ja ukrainalaisten vihaaja oli sanomalehtimies ja tilanomistaja Shulgin Ukrainasta, joka varmaankaan ei osannut uneksia, että hän, itsevaltiuden ehdoton kannattaja, kymmentä vuotta myöhemmin parlamentin nimessä oli vaativa tsaaria luopumaan kruunustaan. Ryhmän teräväpäisin mies oli kreivi Aleksei Bobrinski, hovimestari ja senaattori, muinaistutkija ja sokerikuningas. Hän välitti äärimmäisen oikeiston suhteet määrääviin hovipiireihin, ja hänellä oli siten välillisesti suuri vaikutus duuman hyväksymien lakiehdotusten myöhempään kohtaloon. Hän vihasi juutalaisia, joiden syyksi hän sanoi valtiosäännön myöntämisen, mutta oli silti ulkonaiselta ilmestykseltään vallan pitkäpartaisen rabbiinin näköinen. Hän puhui aina maltillisesti, mutta "käsillään". Oikeisto asetti duuman toisen puhemiehen, ja siksi tuli ruhtinas V. Volkonski. Hän oli täydellinen gentlemanni, jonka oikeudentunnon ja puolueettomuuden keskustelujen johtamisessa sosiaalidemokraatitkin tunnustivat.
Maltillisen oikeiston johtajana olivat kreivi Vladimir Bobrinski Tulasta, jota Plehwe oli pitänyt valtiolle vaarallisena vapaamielisenä, ja Pavel Krupenski, husaarieversti ja Bessarabian aatelismarsalkka. Heidän valtiollinen vakaumuksensa oli vaihteleva, koska he saivat sen Novoje Vremjasta. Toisinaan he kallistuivat lokakuulaisiin, toisinaan Markoviin ja natsionalisteihin. Molemmat olivat itsetietoisia miehiä ja hyviä puhujia, yht'aikaa kaikuvan mahtipontisia ja ivallisen iskuvalmiita. He eivät pitäneet vierasheimoisista ja vihasivat juutalaisia, mutta olivat onnettomuudekseen itse aivan itämaalaisen näköisiä. Arvovaltaisin mies kirkollisissa kysymyksissä oli Puolan kuningaskunnan Holmin alueen väkivaltaisesti oikeauskoisuuteen käännytettyjen ukrainalaisten sielunpaimen, arkkipiispa Eulogius, Puolan ja Ukrainan kansan myrkyllinen vihollinen.