Lokakuun 17 päivän liiton johtaja, Aleksanteri Gutshkov, oli vapaamielisen venäläisen yleisön heilahdettua oikealle päin tullut suurimman ryhmän johtajaksi, joka lisäksi nautti hallituksen hyväntahtoisuutta. Tämä enemmän kunnianhimoinen kuin kyvykäs mies antoi suotuisan ajan puolueensa maltillis-vapaamielisen ohjelman toteuttamiseksi kulua hukkaan. Mukautumispolitiikallaan hän hävitti puolueensa yhtenäisyyden ja menetti sen arvonannon, mikä hänellä alkuaan hallituspiireissä oli ollut. Pian puolue hajosi kolmeen ryhmään, joista Gololobovin johtama vanhoillinen kääntyi oikealle, vasen turhaan pyrki sopimukseen kadettien kanssa ja kolmas neuvottomana istui keskellä. Lokakuulaiset asettivat duuman ensimmäisen puhemiehen, Nikolai Homjakovin, joka oli tunnetun slavofiilin poika. Hän oli kunnioitettava mies ja Venäjän parlamentin arvokas edustaja. Kolmannen puhemiehen paikan lokakuulaiset olivat tarjonneet kadeteille. Mutta kun nämä siitä kieltäytyivät, niin siksi valittiin vasemmisto-lokakuulainen, parooni Aleksanteri Meyendorff Liivinmaalta. Enemmän kuin hänen laajat tietonsa ja hänen lakimiehentaitonsa vaikutti duumaan hänen totuudenrakkautensa. Hän nautti mitä suurinta myötätuntoa jopa äärimmäisen vasemmiston keskuudessa. Vain äärimmäiselle oikeistolle tämän miehen jalo luonne oli käsittämätön, jopa vastenmielinen.
Kadettiryhmää johti Pavel Miljukov, jonka vaalioikeutta hallitus tällä kertaa ei ollut vastustanut. Sepittämäänsä Viipurin julistusta hän ei ollut muiden mukana allekirjoittanut, koska hän silloin ei ollut edustajana. Niinkuin Gutshkov niin hänkin persoonallisesta turhamaisuudesta ja itseviisaudesta vastusti molempien vapaamielisten puolueiden yhteistoimintaa lokakuunmanifestin ohjelman yhteiseksi toteuttamiseksi. Hallitus pelkäsi hänen ankaraa arvosteluansa Venäjän sisäisten kysymysten ollessa puheena ja hänen historiallisia tietojaan ulkopolitiikkaa koskevissa keskusteluissa. Ulkoministeri Isvoljski ei sentähden pitänyt arvoansa alentavana ennen esiytymistään duumassa ensin ottaa yksityistunnin kansainvälisen politiikan probleemeissa professori Miljukovilta. Sentähden hänen puheensa aina saivat osakseen suopean vastaanoton sanomalehdistön puolelta ja lievän arvostelun opetusmestarilta, joka periaatteellisesti kannattikin vanhavenäläisen valloituspolitiikan jatkamista. Voitokkaasta sodasta hän toivoi vapaamielisyyden vahvistumista. Päinvastaista siitä odottivat taantumukselliset. Kadettisena kaunopuhujana esiytyi Roditshevin ohessa moskovalainen asianajaja Vasili Maklakov. Maklakov heikonsi tuntehikkaan kaunopuheisuutensa vaikutusta sillä, että hän asianajajana antoi etevän kykynsä korkeasta maksusta loistaa myöskin sellaisten syytettyjen puolustamisessa, jotka olivat tehneet sitä, mitä hän edustajana tulisissa puheissaan tuomitsi kerrassaan vääräksi. Edistysmieliset ja rauhalliset uudistajat Jefremovin ja Nikolai Lvovin johdossa olivat ensin halukkaat käymään käsikädessä lokakuulaisten kanssa. Mutta kun niiden myöntyväisyys hallitusta kohtaan kävi yhä suuremmaksi, niin he tekivät liiton kadettien kanssa.
Trudovikkien ja sosiaalidemokraattien liittoutuneiden ryhmien johtajat olivat vierasheimoisia, grusialaiset Tsheidse ja Gegetshkori, lättiläinen Preedkaln ja liettualainen Bulat. Puolalaisen kolon puheenjohtaja oli Varsovan edustaja, R. Dmovski, viisas ja kylmä laskija ja samalla intohimoinen juutalais- ja saksalaisvihaaja. Hän ajoi pelkästään hyötynäkökohtiin perustuvaa politiikkaa, voimatta silti torjua niitä raskaita iskuja, joita sateli puolalaisten sivistysharrastuksia vastaan.
Puoluekanta ei ollut mikään kiinteä. Duuman viisivuotisen olemassaolon aikana monet edustajat siirtyivät ryhmästä toiseen, osaksi vakaumuksensa muuttumisen, osaksi hyötynäkökohtien tähden. Krupenski hajoitti 1910 maltillisen oikeiston ryhmän kahteen osaan. Suurempi liittyi natsionalistien kanssa ja otti heidän nimensä. Rikkautensa tähden podolialainen tilanomistaja Pjotr Balashov kohosi ryhmänjohtajaksi. Pienempi osa muodosti keskustapuolueen nimellisenä eri ryhmän.
Kolmannessa duumassa, "herrainduumassa", joksi kansa sitä sanoi, on paljon ja ahkerasti työskennelty valiokunnissa, vielä enemmän täysistunnoissa intohimoisesti puhuttu, mutta vain kaksi suurehkoa uudistusta on saatu aikaan: työväen vakuutus sairautta ja tapaturmia vastaan sekä paikallisen oikeuslaitoksen muuttaminen. Tämä uudistus palautti ennalleen tuomarien vaalinalaisuuden ja syrjäytti erottamalla hallinnon ja lainkäytön maapäällikköjen turmiollisen vaikutuksen. Duuman päätöstä, että paikalliskieltä oli sallittava käyttää tuomioistuimissa asiain käsittelyssä, ei valtakunnanneuvosto hyväksynyt. Pitkien keskustelujen jälkeen parlamentillisessa sovitteluvaliokunnassa duuma myöntyi, jottei koko laki raukeisi vierasheimoisten etujen tähden. Molempien lakien toimeenpano alkoi vasta 1913, mutta keskeytettiin seuraavana vuonna sodan johdosta ja lykättiin parempiin aikoihin, jotka eivät koskaan tulleet.
Kaikki muut duuman hyväksymät uudistusehdotukset valtakunnanneuvosto hylkäsi tai typisti vallan tuntemattomiksi. Ylihuoneen taantumuksellinen enemmistö tuli kaiken lainsäädännöllisen työn esteeksi. Se diplomaattinen tappio, minkä Venäjä maaliskuussa 1909 kärsi Balkanin-kysymyksessä, vaikutti sen, että Stolypin luopui maltillis-vapaamielisestä ohjelmastaan ja sen sijaan omisti sotaisen natsionalismin. Sääntöjen vahvistuksen muodossa hallitus 20 p. toukokuuta koroitti aateliskongressin vakinaiseksi valtiolaitokseksi. Tämä suljettujen ovien takana kokouksiansa pitävä "esiparlamentti", joka oli kokoonpantu 36 kuvernementin aateliskokousten edustajista, määräsi tästä lähin sisäpolitiikan. Se tutki duuman hyväksymiä lakiehdotuksia ja osoitti valtakunnanneuvostolle, mitä parannuksia niissä oli tehtävä. Se valmisti lakiehdotuksia, jotka ministerineuvosto hallituksen esityksinä antoi duumalle ja valtakunnanneuvostolle. Niin syntyivät vuosina 1910-1912 ne lait, jotka lakkauttivat Suomen itsehallinnon, irroittivat Holmin alueen Puolasta ja riistivät lounaisen alueen saksalaisilta siirtolaisilta heidän oikeutensa. Kun osa lokakuulaisia, kansalliskiihkoisen virtauksen vetäminä, luopui puolueohjelmasta, niin ne saivat enemmistön duumassakin. Se oli Pobedonostsevin vanha järjestelmä: lohduttaa venäläisiä sisällisistä epäkohdista ja monista Länsi-Europassa tuntemattomista oikeuksien rajoituksista sillä, että tässä suhteessa vierasheimoisten oli laita vielä pahemmin kuin venäläisten. Duuman puhemies Homjakov, joka ei tahtonut olla mukana tässä kiihkokansallisessa politiikassa, luopui 17 p. maalisk. 1910 toimestaan. Hänen seuraajakseen tuli myöntyväinen Gutshkov. Niiden piirien keskuksena, jotka vastustivat kaikkia kirkollisia ja valtiollisia uudistuksia, oli kreivitär Ignatievin, murhatun slavofiilisen valtiomiehen Nikolai Ignatievin lesken, salonki. Kiipijät, jotka mielellään tahtoivat tulla kuvernööreiksi; kuvernöörit, jotka tähystivät ministerinpaikkaa; munkit, jotka halusivat arkkipiispan hiippaa; hurskaat naiset, jotka pitivät epäkristillisenä aiottua kirkolliskokouksen kokoonkutsumista oikeauskoisen kirkon uudistamiseksi sekä duuman ehdotusta omantunnonvapauden voimaan-saattamiseksi; talonpojat, jotka luulottelivat olevansa ihmeidentekijöitä; kaikki nämä tapasivat toisensa täällä ja kilvan tuomitsivat länsimaista sivistystä ja ylistivät taivaaseen asti suuren Pobedonostsevin järjestelmää. Täällä muuan entinen hevosvaras Pokrovskojen kylästä Siperiasta, Grigori Rasputin, aloitti uransa "pyhänä vanhuksena" (synt. 1872) sekä ylhäisten naisten tulisena rakastajana, jotka tasoittivat hänelle tien hoviin. Keisarillinen perhe oli varma siitä, että tämä yksinkertainen, mutta "jumalallisella armolla" varustettu talonpoika yksin kykeni parantamaan perintöruhtinaan perittyä tautia, mihin ei mikään lääkärintaito riittänyt. Tuo ovela talonpoika käytti asemaansa hovissa hyväkseen. Hän otti suosituksistaan rahaa kiipijöiltä, urakoitsijoilta ja tuomituilta, sekautui politiikkaan, kukisti ja koroitti ministereitä, ja vietti sen ohessa niin häpeällistä elämää, että duuma Gutshkovin ehdotuksesta teki hallitukselle kysymyksen, joka jäi vastausta vaille.
Natsionalistista politiikkaansa ajaessaan Stolypin tahtoi Kiovan Podolian, Volhynian, Mohilevin, Minskin ja Vitebskin kuvernementeissa panna toimeen muista poikkeavan semstvojärjestyksen. Kansallisilla vaalikuurioilla oli puolalaisten tilanomistajien vaikutus tehtävä tyhjäksi ja sen sijaan saatettava oikeauskoisten pappien sananvalta. Vaivoin hallituksen esitys kesäkuussa 1910 saatiin duumassa läpipiiskatuksi. Vallan odottamatta tuo kiihkokansallinen ehdotus kohtasi vastustusta valtakunnanneuvostossa, joka täysistunnossaan vasta maaliskuussa 1911 siitä keskusteli ja sen hylkäsi. Asian raukeamisen syynä eivät olleet entisen pääministerin Witten ja puolalaisen valtakunnanneuvostonjäsenen Shebekon valtiomiehen-arvoiset puheet, vaan muuan entisen sisäministerin Pjotr Durnovon punoma juoni Stolypinin kukistamiseksi, johon yhtyivät ylihuoneen taantumukselliset jäsenet. Valta-asemassaan uhattuna Stolypin ryhtyi toimenpiteeseen, joka mitä selvimmin todisti, että Venäjällä oli valtiosääntö vain nimeksi. Hän sai tsaarin antamaan kaksi ukaasia 25 p. maalisk. 1911. Toinen lykkäsi molempien kamarien istunnot kolmeksi päiväksi. Toinen vahvisti tuon 87. hätäpykälän perustuksella valtakunnanneuvoston hylkäämän hallituksen esityksen laiksi! Durnovo sai "virkalomaa" ja poistettiin siten valtakunnanneuvoston istuntosalista. Stolypin oli voittanut.
Maalisk. 28 p. duuma ja valtakunnanneuvosto taas saivat kokoutua. Välikysymyksen muodossa ne syyttivät ministeristön puheenjohtajaa vallankaappauksesta. Kerrassaan sopimattomalla tavalla Stolypin puolustautui tätä moitetta vastaan: ei hän vaan tsaari oli antanut puheena-olevat ukaasit. Valtakunnanneuvosto selitti 14 p. huhtikuuta hänen puolustelunsa riittämättömäksi, duuma 10 p. toukokuuta hänen menettelynsä laittomaksi. Stolypin pysyi virassa. Pannakseen vastalauseensa vallankaappausta vastaan Gutshkov luopui puhemiehentoimestaan. Se ei tehnyt mitään vaikutusta hallitukseen, vaan oli sille vain mieleen. Hänen seuraajakseen valittiin oikeistolle mieleinen suurtilallinen Rodsjanko, joka oikeisto-lokakuulaisena johti kolmatta ja sitten myöskin neljättä duumaa edelleen natsionalistisia kulkuväyliä.
Helmikuussa 1909 duuma oli pohtinut Asevin asiata, jonka kaksoispelin vallankumouksellisena ja salapoliisina entinen poliisiosaston johtaja Lopuhin oli paljastanut. Kansaneduskunta oli hallitukselta pyytänyt, että se luopuisi siitä menettelytavasta, että vangittuja vallankumouksellisia, uhkaamalla heille kuolemaa, pakotettiin pettämään puolueensa ja rupeamaan poliisin palvelukseen. Mutta Stolypin ei ollut välittänyt varoituksesta. Syyskuun 14 p. 1911 tapahtui taas murhayritys häntä vastaan, seitsemäs vuodesta 1906 lähtien. Kokoutuneen hovin edessä ja keskellä kutsuttua juhlayleisöä Kiovan kaupunginteatterissa muuan vallankumouksellinen salapoliisi Bagrov ampui useampia laukauksia ministeripresidenttiä kohti. Kuolettavasti haavoitettuna Stolypin heitti henkensä neljää päivää myöhemmin järjestelmänsä uhrina.
Ministerineuvoston puheenjohtajaksi tsaari jonkin verran horjuttuaan nimitti raha-asiain ministerin Vladimir Kokovtsovin. Hän oli kykenevä ja hyväntahtoinen virkavaltias, mutta katseli vähäksyen kuin mitäkin lapsellista menoa sitä pyrintöä, joka niin intohimoisesti vaati lokakuunmanifestissa luvattujen vapauksien laillista vakauttamista. Hänen vakaumuksensa mukaan "Venäjä ei vielä ollut kypsä suurille valtiollisille uudistuksille". Mutta kipeästi valtakunta tarvitsi hyvää ja oikeamielistä hallintoa, ja sen hän tahtoi luoda. Vallankumouksellista liikettä hän ei pitänyt uhkaavana valtakunnan olemassaololle, mutta sitävastoin kylläkin sotaista ulkopolitiikkaa. Tästä syystä hän oli rauhaa-rakastava. Kun hän oli tunnettu Stolypinin rajamaapolitiikan vastustajana ja sentähden hovissa kävi puolittain vapaamielisestä, niin hänen täytyi, kun hänet Kiovassa nimitettiin virkaansa, luvata jatkaa edelläkävijänsä natsionalistista politiikkaa. Kaiken varalta hovin suosikkijoukko hänen taantumukselliseksi vastapainokseen nimitytti uudeksi sisäministeriksi Stolypinin siihenastisen apulaisen, I. Makarovin, jonka taantumukselliset ja slavofiiliset mielipiteet olivat yläpuolella kaiken epäilyksen. Hyvän ja oikeamielisen hallinnon luominen oli ollut Stolypininkin kiihkeänä pyrintönä. Senaattoritarkastusten oli määrä hävittää hallinnossa vallitsevat epäkohdat. Kaikkialla, missä senaattorit Garin, Medem, Neidhardt y.m. vähän syvemmältä oloja penkoivat, he tapasivat oikeudenloukkauksia, virkavallan väärinkäyttöä, kavalluksia, lahjustenottoa. Moskovan poliisilaitoksessa toimeenpannusta tarkastuksesta tunnettu kertomus 16 p:ltä jouluk. 1908 osoitti, että salapoliisi vuosikausia oli ollut mitä läheisimmässä yhteydessä rikoksentekijäin kanssa, joille se myönsi täyden ryöstövapauden, kunhan sai osansa saaliista. Moskovan kaupunginpäällikkö, kenraalimajuri Rheinbodt (joka ennen oli ollut venäläistyttämispolitiikan kätyrinä Suomessa), asetettiin väärennyksestä, koronkiskomisesta, nylkemisestä ja lahjomisesta syytteeseen, tuomittiin syylliseksi, mutta otettiin elokuussa 1914 uudestaan valtion palvelukseen ja sai toimen sotaväen muonitusvirastossa. Täällä varastettiin kaikkein enimmin. Muonitusviraston uudistus uskottiin 1909 eversti Akimoville. Toukokuussa 1910 senaattori Neidhardt totesi, että tuo uudistaja oli järjestetyn joukkueen päällikkö, joka järjestelmällisesti kähvelsi itselleen hallituksen varoja. Kesäkuussa 1911 Moskovassa nostettiin oikeusjuttu 70 epärehellistä intendentuurivirkamiestä vastaan. He väittivät kaikki olevansa viattomia. He muka eivät olleet varastaneet, vaan ainoastaan ottaneet määrätyn taksan mukaan, jota he rehellisesti olivat noudattaneet. Mitä uskomattomimpia virkarikoksia toi senaattorin, kreivi Pahlenin Turkestanissa toimeenpanema tarkastus päivän valoon. Tosin tuli tällöin lieventävänä asianhaarana huomioon, että sikäläinen väestö oli tottunut aasialaiseen despotismiin ja piti jokaisen virkamiehen oikeutena ottaa veroa virkatointensa täyttämisestä ja niinikään siitä, että olivat laittomia tekoja tekemättä. Kertomukset lahjomattomista virkamiehistä olivat siellä tuhannen ja yhden yön satuja. Perinnäinen käsitys, ettei ollut mikään rikos anastaa valtion varoja, oli siksi lujassa, etteivät mitkään tarkastukset saaneet sitä juurineen poistetuksi. Tuloksena niistä oli pelkkä henkilövaihdos. Järjestelmä jäi ja sai myöhemmin maailmansodassa kammottavat mittasuhteet. Vuonna 1911 senaattoritarkastukset lopetettiin, koska aateliskongressi niitä vastusti, sillä perustuksella että ne paljastamalla epäkohtia vähensivät hallituksen arvoa väestön silmissä. Luvatun painovapauden hallitus myönsi epäsiveelliselle roskakirjallisuudelle, joka pian tulvallaan peitti koko Venäjän ja herkässä nuorisossa teki henkistä ja siveellistä hävitystyötänsä. Koulupojat ja koulutytöt, jotka 1905 olivat innostuneet vapauden aatteesta, antautuivat "vapaan rakkauden" palvelukseen. Yhtä paljon lasten sielunelämää myrkyttivät ihmeelliset kertomukset kuuluisien Sherlock Holmesin tapaisten salapoliisien seikkailuista. Pojat ja tytöt panivat omin päin tai yhdessä paikallisen poliisin kanssa toimeen ajojahteja ottaakseen kiinni valtiollisia rikoksentekijöitä, mikä aiheutti hauskoja, mutta usein myöskin surullisia väärinkäsityksiä. Lopulta hallitus käski kouluviranomaisia sotilaallisilla voimistelunäytöksillä ynnä yltiöisänmaallisuudella johtamaan nuorison oikealle tolalle. Yhä vielä vallitsi suuri taikausko maaseuduilla. Hävitettiin vahingollisia hyönteisiä ruiskuttamalla kasvien lehtiin vihkivettä,[20] manattiin tulipaloja pyhimystenkuvilla ja lyötiin "noita-akkoja" kuoliaaksi. Jos murhan tekijät joutuivat oikeuden eteen, niin valamiehet vapauttivat heidät. Vuoden 1907 kutsunta antoi tulokseksi, että melkein puolet (47 prosenttia) palvelukseen kutsutuista eivät osanneet lukea eivätkä kirjoittaa. Duuma oli monen kauniin puheen jälkeen valmistanut kansanvaltaisen koululain, jonka toimeenpano kuitenkin raukesi valtakunnanneuvoston vastustukseen. Kansanvalistus oli siinä ministeriössä, joka kantoi sen nimeä, tullut puolueasiaksi. Vallankumouksen aikuisten valistusministerien, aatteen miehen kreivi Tolstoin ja vapaamielisen Kaufmannin sijaan oli 1907 tullut Riian opetuspiirin kuraattori Schwartz. Tämä Moskovasta kotoisin oleva virkavaltainen koulumestari "paransi" edelläkävijänsä oppikoulujen uudistamista tarkoittavaa ehdotusta ja esitti sen duumalle. Hänen seuraajansa Kasso, kreikkalaista syntyperää oleva bessarabialainen tilanomistaja ja Moskovan yliopiston professori, peruutti sen 1910 duumasta sitä vieläkin "parantaakseen" ja antoi sen sitten jäädä lepäämään. Silloin duuma vihdoin helmikuussa 1913 teki aloitteen ja hyväksyi erään lakiehdotuksen oppikoulun uudistamiseksi. Kun siinä oli ehdotettu yhteiskunnan osanottoa koululaitoksen valvontaan "vanhempainkomiteain" muodossa, niin ministerineuvosto hylkäsi ehdotuksen ja jätti Kasson asiaksi edelleen kiertokirjeillä järjestää rappeutunutta oppikoulua.