Kansantalouden ja raha-asiain selkärangan Venäjän maanviljelysvaltiossa muodostivat satotulokset, jotka etupäässä riippuivat ilmastosta. Vuodesta 1909 valtakunnalla oli merkittävänään sarja hyviä vuosia, jotka saavuttivat huippunsa 1913, jolloin korjattiin lähes 900 miljoonaa kaksoissentneriä viljaa. Tämä tulos luettiin osaksi myöskin Stolypinin agraariuudistuksen ansioksi, joka oli alkanut 1906, ja jonka molemmat kamarit, duumassa siitä kauan riideltyä, oivat hyväksyneet 1910, minkä jälkeen se lopullisesti oli vahvistettu laiksi. Tämän uudistuksen toimeenpanon johtajaksi tuli 1908 maatalousministeri Krivoshvin, sangen kykenevä ja tarmokas mies. Saavutetut tulokset olivat huomattavat: 13 miljoonan hehtaarin alalla oli vuoteen 1914 kaksi miljoonaa talonpoikaisisäntää omaisineen eronnut mirin peltoyhteisyydestä ja tullut maanomistajaksi omalla pohjalla, jonka maanjärjestelykomissioni oli heille jakanut. Se oli paljo, jos ottaa huomioon isovenäläisten talonpoikien vanhoillisen luonteen, heidän rakkautensa miriin ja heidän, vuosisataisen kokemuksen kautta oikeutetun epäluottamuksensa valtion toimenpiteisiin tai sen puolelta tuleviin kehoituksiin. Enemmistö tosin vastusti uudistusta. Lempeätä, tai niinkuin Stolypinin vastustajat väittivät, kovaa pakkoa käyttivät maapäälliköt usein kyläkokouksissa, joiden oli määrä joko puolustaa tai vastustaa yhteisomistuksen jakoa. Paljon katkeraa vihaa kylvettiin, kun yksityiset isännät, vastoin enemmistön vanhoillaanpysymisvaistoa, pyysivät virkamiehiä muuttamaan heidän osansa yhteisestä pellosta yksinomistukseksi. Sitä anoivat kaikki ne kuntien jäsenet, jotka tehtaantyömiehinä, renkeinä, ajomiehinä j.n.e. jo olivat hävinneet kaupunkilaisköyhälistöön ja myymällä osuutensa tekivät hyvän kaupan. Mutta kylässäkin monet talonpojat kevytmielisyydestä möivät osuutensa, tuhlasivat rahat ja rupesivat rengeiksi tai maankiertäjiksi. Siitä uudistuksen vastustajat kovasti moittivat Stolypinia. He ovat sen itse tahtoneet, hän selitti, minä otan huomioon vain "vahvat" talonpojat. He kyllä luovat uuden Iso-Venäjän länsieurooppalaisine agraarioloineen. Stolypinin toivo aina maata jaettaessa hajoittaa myöskin kylät yksityistaloihin ei toteutunut. Eivät suuret kustannukset sitä estäneet, sillä niitä ei valtio surkeillut, vaan se seikka, että talonpojat itsepintaisesti vastustivat yksinään-elämistä ilman naapureja oikealla ja vasemmalla sekä ilman leveätä kyläraittia, jonne päivän työn jälkeen ja monina pyhäpäivinä kokoonnuttiin tarinoimaan, juomaan ja tanssimaan. Yksinään perheineen asuminen erillään-olevassa talossa tuntui venäläisestä talonpojasta ikävältä ja vaaralliseltakin. Teknillisessä suhteessa vesikysymys tuotti vaikeuksia. Koko uudistus tapahtui maksuttomasti talonpojille. Usein annettiin heidän taloutensa järjestämiseksi uusille maanomistajille, atrubnikeille, joksi kansa uudella sanalla nimitti miristä "irtihakattuja", koroton laina 15 vuodeksi, jonka he käsittivät palkinnoksi esivallan toivomuksen noudattamisesta.
Talonpoikien järkähtämätön vaatimus saada maata lisäksi, jonka kaikki heidän edustajansa I:ssä duumassa laajasanaisesti olivat esittäneet ja jonka hallituksen vastustajat olivat luvanneet täyttää, tyydytettiin osaksi Stolypinin toimesta. Vuodesta 1906 vuoteen 1914 vaelsi enemmän kuin 2 1/2 miljoonaa maanpuutetta kärsivää talonpoikaa Uralin poikki Siperiaan, missä hallitus salli heidän asettua valtion tiluksilla oleviin metsiin ja aroille. Niihin noin 1 1/2 miljoonaan hehtaariin, jotka siten Europan Venäjällä vapautuivat, tuli lisäksi tilanomistajien maata talonpoikaispankin välityksellä 5 1/2 miljoonaa hehtaaria sekä hallitsijan ja valtion tilusten jakamisesta 6 miljoonaa hehtaaria. Yhteensä joutui siis 13 miljoonaa hehtaaria talonpoikien käsiin. Katsoen maataloudellisen tekniikan alhaiseen kantaan se oli liian vähän. Maannälkä jatkui ja oli sekin osaltaan syynä sotaan. Sen alkaessa luvattiin aseisiinkutsutuille Etelä-Venäjän ja Volgan seutujen talonpojille heidän naapuriensa, saksalaisten siirtolaisten paremmin hoidetut pellot, niityt ja puutarhat. Toisille luvattiin tiluksia valloitettavassa vihollismaassa. Sillä taantumukselliset toivoivat voivansa pitkiksi ajoiksi karkoittaa uusien agraarilevottomuuksien ja kartanonhävitysten aaveen.
Samassa suhteessa kuin talonpoikien peltotilkut suurenivat, suurmaanomistus taantui. Vuoden 1905 vallankumouksen säikähdyttäminä monet tilanomistajat myivät vaaranalaisen maaomaisuutensa valtion agraaripankkien välityksellä tai suoraan talonpojille ja sijoittivat kauppahinnan varmuuden vuoksi ulkomaisiin arvopapereihin tai rahaan, jonka tallettivat Lontoon, Pariisin tai Berliinin pankkeihin. Vasta 1909 luottamus palasi, hyvän vuodentulon johdosta maaomaisuuden arvo kohosi ja kartanomaan myynti lakkasi melkein kokonaan. Kaikkiaan maata-omistava aatelisto talonpoikaispankin perustamisesta lukien (vuodesta 1882) maailmansodan alkamiseen asti on myynyt 13 miljoonaa hehtaaria maata. Monessa Keski-Venäjän seudussa oli niin vähän aatelisia tilanomistajia, että muutamissa piirisemstvovalitsijain kokouksissa kahdeksan hengen lukuisena kokoutuneella aateliskuurialla oli ratkaistavanaan mahdoton tehtävä: valita keskuudestaan 12 henkeä piirikunnansemstvoon. Se oli samalla todistuksena siitä, että 1890 luotu semstvon vaalijärjestys jo aikoja sitten oli vanhentunut. Mutta hallitus ja määräävä esiparlamentti, aateliskongressi, eivät tahtoneet mitään tietää sellaisesta uudistuksesta, joka olisi ottanut huomioon olevat olot.
Vuodesta 1909 lukien alkoivat Iso-Venäjälläkin, niinkuin jo paljoa ennemmin läntisissä rajamaissa, maataloudelliset osuuskunnat näytellä suurta ja hyväätekevää osaa talonpoikien elämässä. Kooperatiivit, joksi Venäjällä sanottiin osuuskuntia, eivät ainoastaan varustaneet talonpoikia siemenviljalla, koneilla, siitossonneilla, keinotekoisilla lannoitusaineilla sekä siirtomaan- ynnä muilla tavaroilla, vaan ne perustivat myöskin kirjastoja ja lukutupia sekä järjestivät talonpoikaisten edustajien vaalit semstvokokouksiin ja tulivat siten kylän taloudellisen ja henkisen, yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän keskipisteiksi. Hallitus katseli kieroon tätä kehitystä ja epäili kooperatiivien johtajia, ja syystä kyllä, sillä eivät he laulaneet vallitsevan järjestelmän ylistystä.
Talonpojan kasvanut ostokyky vaikutti elähdyttävästi valtakunnan koko taloudelliseen elämään, sillä "jos talonpojalla on rahaa, niin on sitä koko maailmalla".
Vallankumous oli antanut hirvittävän iskun Witten kasvattamalle suurteollisuudelle. Hyvin kannattavien hallituksen hankintojen sijaan olivat tulleet valtiolliset työväenlakot ja niiden mukana koneiden ja tehtaanjohtajien pahoinpitely. Pahinta oli Puolassa, missä työnseisahduksia kesti aina vuoteen 1909, suureksi tyydytykseksi kilpailevalle Keski-Venäjän teollisuudelle, missä lakkoliike melkein kokonaan oli loppunut jo 1906. Etelä-Venäjän rauta- ja terästeollisuus eli muutamia raskaita vuosia. Jottei tehtaita olisi tarvinnut panna seisomaan, täytyi viedä niiden tuotteita ulkomaille, teollisuudesta köyhiin maihin, missä niillä oli kova taistelu käytävänä länsieuroppalaista kilpailua vastaan. Niin pian kuin tuli ensimmäinen hyvä sato, joka omassa maassa loi varman menekin edellytykset, alkoi 1909 uusi elpyminen. Sijoitusta etsivä ulkomainen pääoma sai taas luottamusta Venäjään ja oli, niinkuin Witten aikana, toivehikkaana mukana sen uusissa yrityksissä. Vuosina 1909-1913 syntyi 1,379 uutta osakeyhtiötä, joissa paitsi englantilaista, saksalaista ja ranskalaista oli osallisena myöskin paljon belgialaista pääomaa. Samaan aikaan Venäjällä alkoi uusi muoto menekin järjestämiseksi, toisin sanoen kuluttajien riistämiseksi, nimittäin taloudelliset liittoutumat, joita vaatimattomissa rajoissa oli ollut jo edellisen vuosisadan lopussa. Lyhyessä ajassa kaikki teollisuudenhaarat sopivat yhtäläisestä menettelystä kasvavaan kysyntään nähden. Tosin kolmannessa duumassa siitä valitettiin ja väitettiin hintasopimukset Venäjälle vieraiksi ja lainvastaisiksi, tosin hallitus lupasi ryhtyä toimenpiteisiin hiili- ja rautayhtymän liiallisuuksia vastaan; mutta sen voimat eivät siihen ensinkään riittäneet. Liittoutumat säilyttivät liikkeenhoitonsa salaisuuden ja suojelivat itseään poliisin sekautumista vastaan sillä, että pitivät edustajakokouksiansa ulkomailla, tavallisesti jossakin Berliinin hotellissa. Siten kaikki uudet yritykset tekivät hyviä kauppoja, ja Venäjä sai jälleen Länsi-Europassa sen maineen, että se oli rajattomien mahdollisuuksien luvattu maa.
Kansanvarallisuuden nousevan ja laskevan aallon parhaana mittapuuna on raudan käyttäminen. Verrattuna Länsi-Europpaan oli aikaisemmin Venäjän raudantarve ollut varsin pieni. Mutta vuonna 1910 vuorityö huolimatta kasvaneesta tuotannosta ei voinut tyydyttää raudannälkää, jota näyttäytyi koko Venäjällä. Ei myöskään lisäytynyt hiilentuonti enää kyennyt tyydyttämään suurta kysyntää. Varsin suotuisasti kehittyi kutoma- ja gummiteollisuus. Mutta myöskin sähkötekniikka, laivanrakennus, nahan- ja puunjalostus, sementtiteollisuus ynnä muut teollisuudenhaarat lisäsivät odottamattoman nopeasti tuotantoaan eivätkä kuitenkaan voineet peittää tarvetta, jonka siis täytyi turvautua tuontiin ulkomailta, mistä taas kertyi valtiorahastolle lisättyjä tullituloja.
Maan kasvaneesta ostovoimasta hyötyi myöskin talonpoikainen kotiteollisuus, joka semstvon ja maanviljelysministeri Krivosheinin tehokkaasti kannattamana sumuisten rappion vuosien jälkeen ilahduttavasti elpyi.
Vallankumous oli järkyttänyt myöskin valtion rautatielaitosta. Tavaranruuhkautumiset syksyisin ja myöhästymiset kaikkina vuodenaikoina olivat muodostuneet kroonillisiksi rautatiesairauksiksi. Niiden parantamiseksi hallitus asetti kuusi komiteaa, jotka eivät mitään saaneet aikaan. Sitten kolmas duuma ryhtyi asiaan ja valitsi tutkimuskomissionin, joka tuli rautatieläisten pilkan esineeksi. Heidän keskuudessaan oli laajalle haarautunut liitto, jonka varkaudet ja rahtikirjainväärennykset olivat pääsyynä siihen, että valtion täytyi ratojansa varten vuosittain antaa lisävaroja. Hallitus nimitti sotilaan kulkulaitosministeriksi saadakseen vihdoin aikaan järjestystä. Kenraali Ruhlov, joka ei ymmärtänyt mitään rautatielaitoksen tekniikasta, luuli näkevänsä epäkohdan perussyyn virkamiestensä valtiollisissa mielipiteissä ja harjoitti virkavaltansa nojassa tarmokasta kiihoitusta, jotta he rupeaisivat taantumuksellisen Venäjän kansan liiton jäseniksi. Silloin hyvä luonto-äiti armahti huonosti hoidettua rautatielaitosta ja antoi sille runsaan sadon johdosta kannattavaa kuljetustointa. Ja tarkastusta pitävä senaattori Garin keksi tuon varastelevan rautatieläisjärjestön, jonka jäsenillä kaikilla oli kansanliiton merkki rinnassa. Raha-asiain ministerin vaatimuksesta Ruhlov päätti ryhtyä erääseen keinoon, jota siihen saakka tarkasti oli vältetty. Hän antoi ammattimiesten purkaa nuo syksyiset rahtitavaran ruuhkautumiset — sellaisten ammattimiesten, jotka eivät kuuluneet taantumukselliseen kansanliittoon, eivätpä edes olleet oikeauskoisia eivätkä venäläistä kansallisuutta, mutta jotka ymmärsivät asiansa. Vuodesta 1909 alkaen valtion rautatielaitos antoi yhä kohoavia ylijäämiä. Vuodesta 1911 alkaen rakennustoiminta kehittyi suurenmoisesti; 75 % uusista radoista oli yksityisiä. Virallinen tilasto osoitti matkustajaliikenteen suurta kasvua vuodesta 1910, mikä oli kasvavan varallisuuden merkki. Nuo monet "jänikset", joksi Venäjällä sanottiin liputtomia matkustajia, eivät tosin joutuneet tilastoon, mutta kohottivat junankuljettajien elämänkantaa, jotka osasivat suojella itseään tarkastajien ahdistelulta. Hätätilassa heidät heitettiin liikkeellä-olevasta junasta ulos. Venäjän rautatielaitoksen heikkous, melkein kaikkien linjojen yksiraiteisuus sekä veturien ja liikkuvan kaluston puute, jäi tosin nytkin korjaamatta.
Väestön kasvava varallisuus ja maataloustuotteiden ylijäämä vilkastuttivat koti- ja ulkomaan kauppaa. Venäjästä tuli 1910 taas Europan ensimmäinen viljanvarustaja. Viimeisenä rauhanvuotena (1913) viennin arvo oli 1,420.9 miljoonaa ruplaa, tuonnin taas 1,220.5 miljoonaa ruplaa, mikä teki yli 200 miljoonan ruplan ylijäämän valtakunnan hyväksi. Tärkeimpänä kauppamaana oli edelleen Saksan valtakunta, jonka kanssa 28 p. heinäk. 1904 tehtiin uusi kauppasopimus, minkä oli määrä pysyä voimassa vuoteen 1918 saakka. Vallitseva käsitys siitä oli myöhemmin se, että Saksa 1913 oli häijyllä tavalla käyttänyt hyväkseen Venäjän ahdinkotilaa ja että tuo Venäjälle niin epäedulliseksi väitetty kauppasopimus oli yksi rengas lisää niihin kahleisiin, joilla Saksa tahtoi ehkäistä Venäjän vaurastumista. Vain voitollinen sota saattoi muka vapauttaa valtion tästä väkivallanteosta. Toisessa sijassa Englanti tuli kysymykseen ulkomaankaupassa.