Niinkuin teollisuudelle, niin satovuosi 1909 myöskin pankkilaitokselle antoi merkin uusiin yrityksiin. Suurpankkien onnistui 1912 vapautua ulkomaisesta luotosta. Osuuskuntaliikkeen kehityksen yhteydessä syntyi joukko keskinäisiä luotto-osuuskuntia kaupungeissa ja maalla. Mutta Venäjä ei myöskään säästynyt uudenaikaisen pankkilaitoksen varjopuolilta. Pörssipeli yltyi arvaamattomassa määrässä ja sai hallituksen ryhtymään toimenpiteisiin, jotka kierrettiin, ja antamaan varoituksia, joista ei mitään välitetty. Lainsäädäntö ei pysynyt kaupan ja teollisuuden nopean edistyksen tasalla. Eivät mitkään pätevien kunnallisten laitosten eivätkä kaupan ja teollisuuden edustajien kongressien tekemät ehdotukset päässeet kauppa- ja teollisuusministeriössä enemmän kuin duuman valiokunnissakaan pohtimisastetta pitemmälle. Vain vanhentunut leimaverolaki uudistettiin 1910 valtiorahaston tulojen kartuttamiseksi, mutta herätti määräystensä epäselvyydellä ja ristiriitaisuudella kauppamaailmassa enemmän pilantekoa kuin suuttumusta.

Yleisessä varallisuuden kohoamisessa työväestö oli mukana vähemmässä määrässä kuin muut säädyt. Virallisten tietojen mukaan valtakunnassa 1912 oli yhteensä 2,200,000 tehtaantyömiestä. Marxin lisäarvoteorian, jota sosiaalidemokraattiset kiihoittajat koettivat selittää venäläisille työmiehille, he ymmärsivät niin, että kaikki tehtaat oikeuden mukaan kuuluivat työntekijöille ja olivat heidän johdossaan muutettavat tuotanto-osuuskunniksi. Tätä ajatusta kehittivät erityisen innokkaasti bolshevikit, jotka kaikin keinoin koettivat lietsoa luokkavihaa. Heille käsittämättömän minimalistisen tunnussanan "evolutsia" (kehitys) sijaan he nostivat huudon "sahvat" (anastus, ryöstö). Virkavalta teki mitä voi herättääksensä työväen luokkatietoisuuden, ja taantumuksellisen kansanliiton pogromikiihoitus juutalaisia, kadetteja ynnä muita tsaarin vihollisia vastaan herätti joukkojen rosvovaistot. Sen läheisen yhteyden tähden, mikä Keski-Venäjällä vallitsi tehtaan ja kylän välillä, levisi köyhälistön vakaumus "burshuin" (bourgeois, porvari) konnuudesta myöskin talonpoikien keskuuteen. Tämä uusi, varsin venäläiseltä kaikuva sana annettiin vanhan "barin" (herra) nimityksen sijaan kaikille niille venäläisille, jotka eivät kuuluneet "kansaan", se on työmiesten ja talonpoikien luokkaan. Vanhassa nimityksessä oli kunnioitusta korkeammassa asemassa olevaa kohtaan, uusi sana sisälsi vain halveksimista. Kansanvalta merkitsi venäläisen talonpojan käsityksen mukaan talonpoikien yksinomaista herruutta maalla ja kaupungissa. Se oli bolshevistista käsitystä. Lenin ei ole sitä keksinyt, hän on sen Venäjällä jo valmiina löytänyt. Sanojen "talonpojat maalla ja kaupungissa" sijaan hän pani sanan köyhälistö, jonka diktatuuri Marxin ennustuksen mukaan oli tuottava pelastuksen maailmalle.

Tarttuessaan 1905 valtion peräsimeen Witte oli työväestön tyynnyttämiseksi perustanut uuden kauppa- ja teollisuusministeriön, jonka oli määrä ensi sijassa valvoa työväen etuja. Sitten hän eräällä väliaikaisella asetuksella oli selittänyt luvallisiksi taloudelliset lakot ja luvannut kiireesti valmistuttaa lain työväen vakuuttamiseksi sairautta ja tapaturmaa vastaan. Tämä lupaus täytettiin seitsemän vuoden kuluttua. Uusi ministeriö suunnitteli kustannusarvioita satamien ja viljamakasiinien rakentamista varten, tarkasti alaisiaan oppilaitoksia ja säännösteli kauppaa ja teollisuutta. Lakkovapautta ei voitu toteuttaa, koska poliisi piti jokaista työlakkoa valtiollisena. Se seikka, että melkein koko Venäjällä vallitsi poikkeustila antoi paikallisille kenraalikuvernööreille oikeuden kukistaa kaikki lakkoliikkeet asevoimin. Lakot siis loppuivat. Vasta 1912 alkoi uusi lakkoliike, joka sai selvästi valtiollisen luonteen. Huhtikuussa samana vuonna puhkesi kaukaisessa Bodaibossa, Itä-Siperian venäläis-englantilaisten kultakaivosten keskuksessa, työmiesten palkkalakko, joka leimattiin kapinaksi ja verisesti kukistettiin. Edustaja Kerenskin toimesta, joka paikalla oli toimittanut tutkimuksia, duuma teki hallitukselle välikysymyksen, johon sisäministeri Makarov vastasi. Hän myönsi, että 400 työmiestä oli ammuttu kuoliaaksi, koska he olivat asettuneet uhkaavalle kannalle sotaväkeä vastaan, ja päätti puheensa sanoen: "niin oli ja niin on edelleen oleva". Sille suuttumuksen myrskylle, minkä nämä sanat synnyttivät, Makarov uhrattiin. Tammikuun 8 p. 1913 Nikolai Maklakov, duumaedustajan veli, nimitettiin sisäministeriksi. Hän oli kielimies opinnoiltaan ja verotuslaitoksen virkamies ammatiltaan ja oli mielistelemällä kansanliittoa kohonnut Tshernigovin kuvernööriksi. Hänen kohoamisensa sisäpolitiikan johtajaksi tuli Pietarin virkamiespiireille vallan odottamatta. Maklakov sai siitä kiittää taantumuksellista kansanliittoa, jonka kuuliainen kätyri hän oli. Yhtä raa'asti lakia polkien kuin Plehwe kymmentä vuotta aikaisemmin hän sorti itsehallintoa maalla ja kaupungeissa ja järkytti sillä hallituksen arvoa. Erikoista mieltenkuohua synnytti Moskovan kaupunginvaalien kumoaminen, koska niissä kadetit olivat voittaneet. Vastustuspuolue koetti kukistaa hänet tekemällä hänet naurettavaksi. Yleisesti uskottiin kertomusta, että hän valtiotointen välillä hovissa antoi eräänlaisia sirkusnäytäntöjä. Tiikerinvuotaan verhottuna ministeri muka muristen ja sähisten kyykötti erään sohvan alla ja hyppäsi sitten aikamoisella ponnahduksella pöydän yli eräälle tuolille, siten hovinaisten ihastukseksi luonnon mukaan esittäen "pantterin rakkaudenloikkausta". Huolimatta kaikista juonista Maklakov pysyi virassa, tehden itsensä ja hallituksen vihatuksi.

Vuoden 1909 ilmastonvaihdos vaikutti edullisella tavalla myöskin valtion rahatalouteen. Joulukuussa 1905 valtionvararikko näytti olevan edessä. Moskovan kapinan kukistaminen ja ulkomaisten rahamiesten luottamus Venäjän maksukykyyn pelastivat sen raha-asiat luhistumisesta. Kun vuoden 1906 suuren lainan myöntämiseen oli liitetty se ehto, että kolmen vuoden kuluessa tultaisiin toimeen ilman ulkomaista lainaa, niin rahaministeri Kokovtsov suoriutui pulasta uusilla valtiovelkasitoumusten anneilla, jotka Ranskassa yhä vielä saivat halukkaita ostajia. Vajauksen peittämiseksi otettiin 1908 kotimainen laina, jonka nimellisarvo oli 200 miljoonaa. Kieltoajan kuluttua Kokovtsov otti uuden 525 miljoonan ruplan suuruisen ulkomaisen lainan ja koroitti sillä valtiovelan 9.055 miljoonan ruplan suuruiseksi. Neljäs osa valtion tuloista kului korkojen maksuun. Sitten tapahtui käänne, lihavina satovuosina kaikkia veroja karttui entistä enemmän, niin että vuosi 1911 voitiin aloittaa jopa valtiovelkaa kuolettamalla. Vuonna 1912 valtion budjetti kohosi tuohon suunnattomaan summaan, kolmeen miljaardiin ruplaan. "Ulkomaanvero", joksi korkojen maksua valtionvelkakirjojen ulkomaisille haltijoille sanottiin, väheni, kun paljon arvopapereita oli virrannut takaisin Venäjälle. Viranhoitonsa viimeisenä vuonna Kokovtsov saattoi näytellä komeita numeroita. Valtakunnanpankin vapaasti käytettävä käteinen säästö oli 2 miljoonasta vuonna 1908 noussut 600 miljoonaan ruplaan 1 p. tammik. 1914. Kultavarasto oli 1,688 miljoonaa ruplaa ja nousi liikkeessä-olevan paperirahan kokonaismäärää 23 miljoonaa suuremmaksi. Väestön luottamus hallituksen finanssipolitiikkaan näkyi siitä, että kaksi miljaardia ruplaa sijoitettiin valtion säästökassoihin.

Kokovtsov oli luonut rahalliset varusteet sotaa varten, jota hän itse ei tahtonut. Sentähden hän 12 p. helmik. 1914 loistavista saavutuksistaan huolimatta kukistettiin. Hänen seuraajakseen raha-asiain hallinnon johdossa tuli hänen apulaisensa Bark, joka tyytyi olemaan finanssimies, pyrkimättä olemaan myöskin valtiomies. Ministeristön puheenjohtajaksi ilman salkkua tuli 75-vuotias Goremykin, joka vuodesta 1895 vuoteen 1899 oli ollut sisäministerinä, kunnes Witte hänet kukisti, ja 1906 ensimmäisen duuman aikana oli näytellyt neuvottoman pääministerin osaa, kunnes Stolypin oli tullut hänen sijaansa. Sotapuolue, johdossaan suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh, oli hakenut esiin tuon elähtäneen miehen, johon tsaari täydellisesti luotti, koska se hänessä näki suurisuuntaisten aikeidensa tahdottoman välikappaleen.

Helmikuun 21 p. 1914 oli Pietarissa sotapuolueen kokous nimeltä "virastojenvälinen neuvottelu". Ulkoministeri Sasonovin johtaessa puhetta ottivat siihen osaa meriministeri Grigorovitsh, sotaministeri Suhomlinovin alainen pääesikunnanpäällikkö Shilinski, Venäjän Konstantinopolissa oleva lähettiläs Giers ynnä monet sotajoukon ja laivaston korkeammat upseerit. Neuvottelu loppui siihen päätökseen, että Konstantinopoli oli yleisen europpalaisen sodan aikana äkkiylläköllä meren puolelta vallattava.

Kokouksen pöytäkirja esitettiin tsaarille vahvistettavaksi. Nikolai II kirjoitti siihen: "Minä hyväksyn neuvottelun päätöksen täydessä laajuudessaan."

14. LUKU.

Ulkopolitiikka 1906-1914.

I. Läheinen Itä.