"Me olemme vajoamassa siihen suureen rämeeseen takaisin, josta olemme kohonneet, samaan rämeeseen, joka on saattanut valtakunnan Mukdeniin ja Tsushimaan."

Valtakunnanneuvoston jäsen N. v. Cramer 1911.

Japanin sodan surullisen lopun jälkeen ei mikään vakava valtiomies Venäjällä ajatellut kostoa Mukdenista ja Tsushimasta. Entisen halveksimisen sijaan oli astunut valtava kunnioitus ja se pelko, että Japanin yleinen mielipide, jonka mielestä sodan tulokset olivat aivan liian vähäpätöiset, pakottaisi Tokion hallituksen uuteen hyökkäyssotaan vallankumouksen johdosta heikontunutta tsaarivaltakuntaa vastaan. Portsmouthin rauhansopimuksen 11. artikla myönsi Japanille kalastusoikeuden Venäjän ranta-alueilla Japanin-, Ohotskin- ja Beringin-meren rannikoilla, mutta jätti yksityiskohtien määräämisen myöhemmän sopimuksen varaan. Siitä pidettiin 1906 ja 1907 Pietarissa neuvotteluja, jotka Japanin pitkälle-menevien vaatimusten tähden kävivät jännittyneiksi. Englannin ja Ranskan välityksen johdosta saatiin uhkaava keskustelujen katkeaminen vältetyksi ja 28 p. heinäk. 1907 tehdyksi "kalastus- ja kauppasopimus", joka taloudellisesti jätti Japanin haltuun venäläisen rantamaan Korean rajalta aina Jäämereen asti.

Portsmouthin sopimuksen määräys Venäjän armeijan poistamisesta Mandshuriasta täytettiin jo ennen määräaikaa, koska sotajoukot äänekkäästi vaativat päästäksensä kotiin. Maaliskuun 22 p. 1907 viimeiset venäläiset sotamiehet lähtivät Harbinista. Kiinan valtiollinen herruus Mandshuriassa oli palautettu. Vain pieni itäkiinalaisen rautatieyhtiön käskyn alainen ratavartiosto jäi maahan. Venäjä tarvitsi lepoa, lausui ulkoministeri Isvoljski 14 p. lokak. 1907, ja tahtoi Kaukaisessa Idässä noudattaa rauhan- eikä seikkailupolitiikkaa.

Epäluottamuksesta Japania kohtaan hallitus 1908 alkoi rakentaa kallista ja taloudellisesti arvotonta Amur-rataa, saadakseen aikaan sotilaallisesti turvatun yhteyden kaukaisen Ussuri-alueen kanssa. Vasta 3 p. lokak. 1916 rata tuli valmiiksi, kun Habarovskin luona rakennettiin silta Amurin poikki. Japanin hyökkäyksen pelko oli osaltaan syynä myöskin hallituksen myöntyväisyyteen Serbian kysymyksessä maaliskuussa 1909. Senjälkeen se innokkaasti pyrki Japanin kanssa lujaan sopimukseen saadakseen tulevaisuudessa selkänsä vapaaksi. Lokakuussa 1909 Kokovtsov matkusti Harbiniin, missä hän, niinkuin oli sovittu, tapasi markiisi Iton. Molempien valtiomiesten mieskohtaiset keskustelut katkaisi äkkiä erään korealaisen murhateko, joka surmasi Iton kostaaksensa isänmaansa puolesta. Aloitettuja neuvotteluja jatkettiin Pietarissa, ja ne johtivat venäläis-japanilaiseen sopimukseen 4 p:ltä heinäk. 1910. Tämä sopimus antoi Venäjälle toivotun selkänojan tulevassa sodassa Saksaa vastaan sekä uuden maa-alueen Itä-Aasiassa Kiinan kustannuksella.

Mukdenin taistelu oli Pekingissä haihduttanut vanhan kunnioituksen muka sotaisesti mahtavaa Venäjää kohtaan. Kiinan hallitus teki joukon vaatimuksia, jotka tarkoittivat Kiinan ylivallanoikeuksien tosiasiallista tunnustamista Mandshuriassa ja Kuldshan alueella, ja sai Venäjän hallitukselta sitovia lupauksia, jotka 27 p. huhtik. 1909 määriteltiin. Mutta tuskin Venäjän ja Japanin välinen sopimus oli allekirjoitettu, niin lehti kääntyi. Venäjä teki nyt vaatimuksia. Se vaati noin 500,000 neliökilometrin suuruisen Urjanhain maakunnan luovuttamista, joka sijaitsi ylisen Jenisein ja Selengan jokialueessa, Ylä-Altain sekä Sajan-vuoriston rajoittamana. Oikeudellisen perustuksen siihen antoi vanhan Moskovan diplomatian menetelmän mukaisesti muuan historiallinen legenda. Kasakat olivat muka noin vuonna 1620 ratsastaneet Altain poikki ja laskeneet Urjanhain paimentolaiset Moskovan tsaarin valtikan alle. Yhdistämisen taloudellinen välttämättömyys johtui siitä, että venäläiset tutkimusretkeilijät olivat siellä löytäneet kulta-, asbesti- ja kuparikerrostumia. Vuonna 1911 Kiinassa syntyneet häiriöt, Mandshu-dynastian kukistaminen ja tasavallan julistaminen helpottivat Venäjän etenemistä ja tuottivat sille sitäpaitsi vielä toisen Kiinan maakunnan herruuden. Urgassa olevan Venäjän pääkonsulin Korostovetsin toimesta julistivat näet sinne kokoutuneet pohjoisen Mongolian paimentolaisruhtinaat joulukuussa 1911 maansa vapaaksi ja riippumattomaksi ja lähettivät lähettiläitä Pietariin pyytämään Venäjän suojelusta. Se myönnettiin heti. Kjahtasta saapui Urgaan varta vasten valmiina pidetty kasakkarykmentti ratsastavine tykistöineen. Kiinalaiset viranomaiset eivät uskaltaneet tehdä vastarintaa ja poistuivat maasta. Helmikuun 19 p. 1912, mongolien uudenvuodenpäivänä, Urgan kutuhtu, yksi noista kymmenestä Dalai-Laman nimittämästä mongolien yli-apotista, huudettiin hallitsijaksi.

Eräs venäläis-japanilainen sopimus 8 p:ltä heinäk. 1912 järjesti Kiinan valtioalueen jaon: Etelä-Mandshuriaan rajoittuva Länsi-Mongolia tehtiin Japanin, Pohjois-Mongolia Venäjän yliherruuden alaiseksi, kun taas kiinalaisten talonpoikien osaksi jo asuttama Etelä-Mongolia toistaiseksi jäi Kiinalle. Venäläisen suojelusherruuden yksityiskohdat määritteli eräs 3 p. marrask. 1912 Urgan kutuhtun ja Pietarin hallituksen kesken tehty sopimus: Venäjä otti huolekseen valtion sotilaallisen suojelemisen ja sai vastineeksi kauppaoikeuksia ja yksinoikeuden rautatierakennuksiin. Seuraavana vuonna tapahtui Urjanhain anastaminen.

Se luja ystävyys, joka nyt sitoi toisiinsa nuo äskeiset vastustajat, sai ulkonaisen ilmaisunsa, kun prinssi Katsura, sittemmin pääministeri, teki vierailun Venäjälle, jossa tsaari suurin kunnianosoituksin otti hänet vastaan Pietarissa 21 p. heinäk. 1912.

II. Sopimus Englannin kanssa.

Määräävinä Venäjän ja Englannin väliselle suhteelle uudempina aikoina ovat olleet kahden skotlantilaisen kirjailijan mielipiteet. Toinen oli David Urquhardt, joka viime vuosisadan 30-luvulla perusteli vihamielisyyttä Venäjää vastaan Britannian valtakunnan valtiollisena välttämättömyytenä. Toinen, joka muutti vastakohtaisuuden valtiolliseksi ystävyydeksi, oli sir Donald Mackenzie Wallace. Venäjän tuntijana, josta hän on kirjoittanut oivallisen kirjan, Nikolai II:n seuralaisena hänen Intian-matkallaan 1890 sekä Timesin ulkomaanosaston johtajana hän tunsi monen maan olot ja monen kabinetin salaisuudet. Kun vuoden 1906 alussa määräävät Pietarin hovipiirit menetetyn sodan ja vallankumouksen vaikutuksen alaisina puolustivat suostumista Saksan tarjoamaan liittoon, tarttui Wallace sangen taitavasti asiaan estääkseen venäläis-saksalaisen lähenemisen ja muuttaakseen Englannin tähänastisen vastustajan mukautuvaksi liittolaiseksi. Algeciras'in konferenssin aikaan hän eräässä salaisessa kahdenkeskisessä keskustelussa voitti Venäjän lähettilään Cassinin venäläis-englantilaisen sopimuksen aatteelle, jonka kärki oli tähdätty Saksaa vastaan. Tätä ajatusta hän sitten kehitti keskusteluissa ulkoasiainministeriön alivaltiosihteerin ja Edvard VII:n neuvonantajan, Sir Arthur Nicolsonin kanssa, joka myöhemmin Pietarin-lähettiläänä toteutti sen, mitä Algeciras'issa oli suunniteltu. Oli kaksi tosiasiaa, joilla Wallace todisteli venäläisille valtiomiehille Venäjän politiikan uudestaan-orienteerauksen välttämättömyyttä: ensimmäinen oli englantilais-japanilainen sopimus 12 p:ltä elok. 1905, joka jatkoi näiden valtojen välistä liittoa kymmeneksi vuodeksi ja sen ohessa määräsi, että sodan sattuessa Japanin joukkojen oli autettava puolustamaan Intiaa. Sillä oli hälvennetty tuo vanha kauhukuva, joka oli uhannut Englantia Paavali I:n ajoista asti — venäläisten joukkojen marssittaminen Intiaan. Toinen tosiasia oli Saksan kasvava vaikutusvalta Turkissa sekä tämän maan puolustusvoimien vahvistaminen saksalaisilla upseereilla ja Bagdadin radan rakentamisella.