Kokeneena ammattimiehenä Wallace osasi voittaa Venäjän yleisen mielipiteen sopimusajatuksen puolelle. Hän vahvisti Venäjän edistysmielisten yhteiskunta-ainesten vallitsevaa mielipidettä, että Saksa oli itsevaltiuden ja taantumuksen tyyssija, Englanti sitävastoin kansanvaltaisen vapauden, sivistyksen ja edistyksen maa. Hän antoi niiden siitä vetää sen johtopäätöksen, että läheneminen Englantiin oli johtava Venäjän sisällisen politiikan muutokseen, kun taas liitto Saksan kanssa vain oli vahvistava tsaarin itsevaltiutta ja taantumusta. Vanhoillismieliselle hovipuolueelle taas Wallace teki päivänselväksi, minkä siveellisen kannatuksen venäläinen taantumus liitolla vapaan Englannin kanssa oli voittava. Ja molemmat, vapaamieliset ja taantumukselliset, Wallace hurmasi tulevaisuudenkuvalla, joka oli kaunis kuin uni: kultakupuinen Hagia Sophia Bosporon rannalla koristettuna kahdeksanhaaraisella oikeauskoisella ristillä ja venäläinen poliisimestari käskevänä kulkemassa keisarikaupungin mäkisiä katuja.
Englantilaiset kohteliaisuudet kiehtoivat ovelasti mieliä. Kun maaliskuussa 1907 eräs venäläinen laivasto-osasto laski Portsmouthin satamaan, niin se otettiin vastaan tavattomilla kunnianosoituksilla. Toista duumaa pyydettiin lähettämään Englantiin lähetyskuntaa vaihtamaan mielipiteitä brittiläisten parlamentinjäsenten kanssa. Mutta kun duuma 16 p. kesäkuuta hajoitettiin ja Englannissa suurta suuttumusta herättäneellä vallankaappauksella annettiin taantumuksellinen vaalilaki, niin vapaamielinen kabinetti alihuoneessa ilmoitti, että brittiläinen hallitus ei halunnut sekautua Venäjän sisäisiin asioihin.
Päävaikeudet liittokeskusteluissa tuotti Persia, joka vuodesta 1828 oli ollut Venäjän vasallivaltio. Englanti pyysi maan eteläosaa itselleen. Pietarin kabinetti myöntyi siihen vihdoin ja luopui kauan suunnitellusta hankkeestaan perustaa Bender-Abbasiin Persian-lähden rannalle venäläisen sotasataman.
Elokuun 31 p. 1907 Isvoljski ja Nicolson Pietarissa allekirjoittivat venäläis-englantilaisen sopimuksen, joka tarkasti ja täsmällisesti määräsi molemminpuoliset etupiirit Aasiassa. Se jakoi Persian kolmeen osaan, joista pohjoinen, siinä pääkaupunki Teheran, jäi Venäjän yliherruuden alaiseksi, eteläinen taas joutui brittiläisen suojelusherruuden alaiseksi. Keskiosa, jossa oli pääasiallisesti erämaita, jätettiin puolueettomana vyöhykkeenä persialaisille itselleen. Edelleen sopimus velvoitti Pietarin hallituksen tulevaisuudessa suorittamaan valtiolliset neuvottelunsa Afganistanin emiirin kanssa kiertoteitse, Lontoon ulkoasiain viraston välityksellä. Siten tuo oikeudellisesti riippumaton vuorimaa tosiasiallisesti tuli brittiläiseksi vasallivaltioksi. Edelleen tsaarillinen hallitus luopui kaikista oikeuksistaan ja vaatimuksistaan Tibetin kirkkovaltion hallitsemiseen nähden. Sillä ruhtinas E. Uhtomskin haaveelliset tuumat olivat häipyneet.
"Brittiläinen hallitus ei viimeisinä viitenäkymmenenä vuotena ole tehnyt tärkeämpää ja seurauksiltaan kauaskantoisampaa sopimusta." Niin arveli silloin lordi Curzon, entinen Intian varakuningas ja Edvard VII:n uskottu. Myöhempi aika on osoittanut oikeaksi tämän arvioinnin. Venäläis-englantilainen sopimus oli alkusoittona maailmansotaan, jonka varalle salaiset pykälät — niinkuin tiettyä jokaisessa sopimuksessa on sellaisia — sisälsivät historioitsijalle tähän saakka tuntemattomia välipuheita.
III. Persia.
20. vuosisadan alussa muodostui Persiassa kansallinen uudistuspuolue, joka ottamalla käytäntöön europpalaisia hallintomenetelmiä tahtoi taloudellisesti ja valtiollisesti uudistaa despoottisen mielivaltahallituksen rappeuttaman maan ja samalla luoda sen niskoilta venäläisen yliherruuden. Viimemainittu nojautui erääseen persialaiseen kasakkabrigadiin, jota komensi venäläinen eversti Ljahov. Uudistuspuolue sai kannatusta Englannin hallitukselta, jonka toimesta "kuningasten kuningas", shahi Musaffer-Eddin vastahakoisesti 1916 antoi valtakunnallensa valtiosäännön. Lokakuun 7 p. 1906 hän avasi medshilis (oikeuden huone)-nimisen eduskunnan valtaistuinpuheella, joka sisälsi sangen paljon kauniita lupauksia. Venäjän vapaamielinen sanomalehdistö piti valtiosäännön voimaansaattamista Persiassa Venäjän vapausliikkeen seurauksena ja shahin lupauksia vakavasti tarkoitettuina. Venäläis-englantilainen sopimus 31 p:ltä elok. 1907 palautti Venäjän menetetyn vaikutusvallan Pohjois-Persiassa entiselleen ja riisti kansalliselta uudistuspuolueelta brittiläisen hallituksen siihenastisen kannatuksen. Uusi shahi Muhamed Ali oli itsevaltainen ja venäläismielinen. Medshilis pani juhlallisesti vastalauseensa venäläis-englantilaista sopimusta vastaan, joka pilkkoi maan, ja samoin eräitä hallitsijan toimenpiteitä vastaan. Yksissä neuvoin Venäjän lähettilään Hartvigin kanssa ja vedoten Koraaniin shahi antoi käskyn, että parlamentti oli hajoitettava. Hallituksen käskyn pani täytäntöön eversti Ljahov, joka 24 p. kesäk. 1908 niin kauan granaateilla ampui "oikeuden huonetta", että edustajat joko olivat kuolleet tai lähteneet pakoon. Siitä alkoi jatkuvan sekasorron aika, joka Venäjän hallitukselle antoi toivotun tilaisuuden sotilaalliseen sekautumiseen. Vuosina 1909-1912 vallattiin Etelä-Kaukasiaan ja Kaspian-meren takaiseen alueeseen rajoittuvat maakunnat ja niissä Tabrisin, Asterabadin ja Meshedin kaupungit sekä Kaspian-meren rikas rantakaistale ja siinä Enselin satama, ja ne muutettiin venäläisiksi sotilas-alueiksi. Paikalliset kapinat venäläisiä miehitysjoukkoja vastaan kukistettiin verisesti. Niin oli vähää ennen maailmansotaa uusi suuri maa liitetty Venäjän valtakuntaan.
IV. Läheinen Itä.
Sen lasikuvun alla, minkä Pietarin diplomatia 1895 oli asettanut Balkanin kysymyksen päälle, kiehui ja kuohui arveluttavasti. Turkin maakunnassa Makedoniassa riehui lakkaamaton pikkusota bulgarialaisten, serbialaisten, kreikkalaisten ja valakialaisten partiojoukkojen kesken sekä näiden yhteinen taistelu Turkin hallintoa vastaan. Nuorissa Balkanin valtioissa kansalliskiihko kasvatti suurvaltasuunnitelmia, jotka pyrkivät synnyttämään sotaisia selkkauksia. Hetairian vanha haave, kreikkalaisen keisarikunnan palauttaminen Konstantinopoli pääkaupunkina, innostutti kaikkia helleeneja köyhimpään korintinviljelijään asti. Belgradissa taas vilkkaalla mielikuvituksella varustetut poliitikot hahmottelivat tulevan Suur-Serbian karttaa, joka ulottuisi Dravasta aina Adrian-mereen ja Gross-Glocknerilta aina Olympoon asti Salonikin lahden rannalle. Sofiassa taas haudottiin tuumia vanhan Bulgarian tsaarikunnan uudestaanherättämiseksi, semmoisena kuin se oli ollut Simeon suuren aikana (888-927), ja siihen oli kuuluva Makedonia, Rumelia ja Tsaargrad pääkaupunkina. Bukarestissa vihdoin hallitus ei estänyt mielipiteenmuokkaamista Suur-Romanian aatteen hyväksi, joka ulottuisi Dnjesteristä Tonavaan ja Mustasta merestä Teissiin. Ja Albanian asekuntoiset lammas- ja naisrosvot lopuksi haaveilivat oman valtion ja oman kirjakielen luomista oltuaan kolmetuhatta vuotta kaikkea kulttuuria vailla. Venäjällä oli mielenkiinto Balkanin ja Tonavan-monarkian — "tilkkuvaltion", joksi sitä pilkaten sanottiin — slaavilaisia heimoveljiä kohtaan uudestaan herännyt eloon. Taantumukselliset pitivät kiinni vanhasta, slavofiilisesta panslavismista, ja vapaamieliset omistivat itselleen uuden, kadettisen panslavismin, jonka olivat perustaneet Pogodin nuor., Miljukov, ruhtinas Eugen Trubetskoi y.m., ja jolle oli annettu nimi uus-slaavilaisuus. Molemmat suunnat pyrkivät vuodesta 1908 alkaen yleis-slaavilaisissa kongresseissa toteuttamaan aatetta kaikkien slaavilaisten kansojen valtiollisesta yhteenliittymisestä — olkoonpa sitten keskitetyssä tai liittovaltion muodossa. Nopeasti ja helposti päästiin yksimielisyyteen tshekkien kanssa. Ensimmäisessä slaavilaiskongressissa Pragissa heinäkuussa 1908 ja sitä seuraavassa Pietarissa toukokuussa 1909 tshekin kansan edustajat toivat kuuluville yhtenäisyytensä Venäjän kanssa. Tri Kramarzilla, tshekkiläisen riippumattomuuspuolueen johtajalla, oli toisen kongressin päätyttyä valtiollinen keskustelu Stolypinin kanssa, ja senjälkeen tsaari otti hänet vastaan. Mitä täällä kahdenkesken päätettiin, tuli vasta 1914 sodan aikana ilmi: tshekkiläisten pataljoonien meno suljetuin rivein venäläisten puolelle. Niinkuin menneellä vuosisadalla raukesi nytkin kaikkien slaavilaisten yhtyminen Puolan kysymykseen. Pragissa ja Pietarissa oli venäläis-puolalainen sovinto vielä ollut mahdollisuuden rajoissa, mutta seuraavat kongressit todistivat Moskovan ja Varsovan välisen sovittamattoman vastakohtaisuuden. Pääsyynä siihen, ettei sovintoa taaskaan saatu aikaan, oli Stolypinin kiihkokansallinen politiikka. Sofian slaavilaiskongressista 1910 Puolan kansan edustajat pysyivät poissa. Seuraavaan, v. 1911 Belgradissa pidettyyn he kyllä tulivat, mutta pyysivät, että Venäjän tsaarihymniä ei soitettaisi. Eikä sitä soitettukaan. Sen sijaan kajahti vapauslaulu: "Vielä ei ole Puola mennyttä!"
Englannin kanssa tehty sopimus antoi Pietarin diplomatialle mahdollisuuden ryhtyä jatkamaan vanhoja Läheisen Idän valloitustuumia. Valtiolliset suhteet olivat näköjään sangen suotuisat. Kruununprinssi Borisin käännyttyä oikeauskoiseen kirkkoon Sofiassa ja kuningasmurhan tapahduttua Belgradissa 11 p. kesäk. 1903 Serbia ja Bulgaria taas olivat tulleet Venäjän kuuliaisiksi vasallivaltioiksi. Vain Romanian kuningas Kaarle vastusti Pietarista tulevia houkutteluja ja piti kiinni kolmiliitosta. Fokshani-Galatsin linjan linnoitukset oli rakennettu Venäjää vastaan. Turkin hajautuminen sulttaani Abdul Hamidin despoottisen hallituksen aikana tapahtui huimaavan nopeasti. Siitä huolimatta Isvoljskin (1906-1910) sekä senjälkeen Sasonovin johtama Balkaninpolitiikka kärsi sarjan vastoinkäymisiä, niinkuin kerran Aleksanteri III:n politiikka.