Kesäkuun 9 p. 1908 tapahtui Tallinnan edustalla merellä Nikolai II:n ja Edvard VII:n välinen kohtaus, jolloin sovittiin yhteisestä menettelystä Makedoniassa. Sitten Isvoljski Mährin metsästyslinnassa Buchlaussa pääsi Itävalta-Unkarin ulkoministerin, vapaaherra A. v. Aerenthalin kanssa yksimielisyyteen seuraavista kohdista: Venäjä suostuu Bosnian ja Herzegovinan miehityksen muuttamiseen lopulliseksi anastukseksi, Itävalta puolestaan lupaa puoltaa sen vuoden 1856 Pariisin sopimuksen määräyksen kumoamista, joka Venäjän sotalaivoilta kielsi vapaan kulun Bosporon ja Dardanellien läpi. Silloin nuorturkkilaisen puolueen voitollinen vallankumous heinäkuussa 1908 teki tyhjäksi Venäjän aikeet ja sai samalla Balkanin kysymyksen taas astumaan etualalle. Lokakuun 5 p. 1908 ruhtinas Ferdinand Tirnovossa, joka kerran oli ollut Bulgarian tsaarikunnan pääkaupunkina, julistautui riippumattomaksi Bulgarian tsaariksi. Hän astui tämän askeleen sovittuaan siitä Aerenthalin kanssa, mutta saamatta siihen lupaa Pietarista, missä sentähden oltiin hänelle kovin vihaisia. Samana päivänä Wienin hallitus julkaisi tiedon Bosnian ja Herzegovinan anastuksesta. Näiden kansallisesti puhtaasti serbialaisten maiden, jotka muodostivat pääsyn Adrian merelle, liittäminen kaksoismonarkiaan nosti Serbiassa oikean kansallisen suuttumuksen myrskyn. Belgradin hallitus vaati vastikkeeksi "käytävän" rannikolle, mutta sai Wienissä jyrkän kiellon. Senjälkeen se asetti armeijansa liikekannalle ja kääntyi apua pyytäen Pietariin. Lokakuun 30 p. tsaari otti puheilleen Serbian pääministerin Pashitshin ja kruununprinssi Yrjön, joka sotaisilla puheillaan oli Wienissä herättänyt epämieluisaa huomiota. Venäjän sanomalehdistö alkoi puhua uhkaavaa kieltä, sanoen anastusta sietämättömäksi rikokseksi Berliinin kongressin määräyksiä vastaan, joita Venäjä muka aina oli uskollisesti noudattanut. Se seikka, että 1885 Aleksanteri III:n nimenomaisesta käskystä oli kumottu kongressin määräykset Batumin vapaasatamasta, oli Venäjän sanomalehdistölle yhtä tuntematon kuin Isvoljskille. Aerenthal virkisti hänen muistiansa, huomautti hänelle Buchlaun sopimusta ja viittasi erääseen salaiseen välipuheeseen vuodelta 1878, jossa Venäjä oli sitoutunut olemaan tekemättä minkäänlaisia vastaväitteitä Bosnian ja Herzegovinan mahdollista anastamista vastaan.
Kärsimättömästi kolmas duuma odotti Isvoljskilta suurta sanaa. Vasta 25 p. joulukuuta hän jokseenkin nolona ilmestyi Taurian palatsin puhujalavalle. Alistuvana hän sanoi, että Venäjä aikaisempien sopimusten perustuksella ei voinut tehdä vastaväitettä molempien slaavilaisten maiden anastusta vastaan. Hänen oli kuitenkin onnistunut saada Itävalta-Unkarin, Ranskan, Italian ja Saksan suostumus Venäjän sotalaivojen kulkuun Bosporin läpi. Englanti yksin ei ollut siihen suostunut.
Mieliala Venäjällä pysyi sotaisena. Innostuttiin "pienen, tilkkuvaltion ahdistaman Serbian" puolesta, joka kuumeentapaisesti varustautui hyökkäyssotaan Itävalta-Unkaria vastaan. Kun myöskin venäläisiä joukkoja keskitettiin Galitsian rajalle, niin Wienin hallitus 17 p. maalisk. 1909 kutsui kokoon reservit. Saksan hallitus antoi täsmällisen selityksen, että se tulisi tekemään liittolaisvelvollisuutensa, siinä tapauksessa että Venäjä hyökkäisi Itävalta-Unkarin kimppuun. Maaliskuun 20 p. Pietarissa oli ministerineuvoston ylimääräinen istunto. Se totesi yksimielisesti, ettei Venäjä vielä ollut sotilaallisesti siinä asemassa, että se menestyksen toivossa voisi käydä sotaa Itävalta-Unkaria ja sen kanssa liitossa olevaa Saksaa vastaan. Serbian täytyi siis, Venäjän pulaan jättämänä, täyttää kaikki Wienin hallituksen vaatimukset, niiden joukossa myöskin se, että prinssi Yrjön, joka ärsyttävillä puheillaan oli saattanut isänmaansa onnettomuuden partaalle, oli luovuttava kruunusta.
Se "veretön ja häpeällinen tappio", minkä Venäjä Gutshkovin lausunnon mukaan oli kärsinyt Balkanin-politiikassaan, synnytti valtavan vihan Saksaa vastaan, joka muka keinotekoisesti piti pystyssä luhistuvaa Tonavan-monarkiaa ja samoin Bosporon "sairasta miestä". Preussilainen kenraali v. der Goltz otti 1909 muodostaakseen uudestaan Turkin armeijan saksalaisen mallin mukaan. Vähässä-Aasiassa järjestettiin viisi uutta armeijakuntaa, joiden strategisena selkärankana oli saksalaisten insinöörien rakentama Bagdadin rata. Sotilaalliset uudistukset eivät kuitenkaan voineet estää Ottomanisen valtakunnan häviötä, jota vuodesta 1908 hallitsi nuorturkkilainen puolue. Kiihkokansallisessa sokeudessaan tämä yritti tehdä keskitetyn kansallisvaltion 14 eri kansan asumasta Turkista. Siinä nuorturkkilaiset jäljittelivät kaikkia venäläisen rajamaapolitiikan huonoja menetelmiä.
Huolimatta Balkanin-politiikkansa huonosta menestyksestä Isvoljski 23 p. syysk. 1910 nimitettiin lähettilääksi Pariisiin, mikä nautinnonhimoisen Pietarin ylhäisön mielestä merkitsi ylennystä. Ulkopolitiikan johtajaksi Stolypin teki lankonsa Sergei Sasonovin. Hänen toimestaan Bulgaria, Serbia, Montenegro ja Kreikka 13 p. maalisk. 1912 tekivät salaisen liiton Turkkia vastaan, joka silloin oli sodassa Italian kanssa. Vihollisuuksien tuli alkaa syksyllä elonkorjuun jälkeen. Sotasaaliin jaosta syntyvät ristiriitaisuudet tsaarin oli määrä ratkaista. Kun syyskuun lopussa suurvaltain kabinetit saivat tiedon Balkanin sotahankkeista, niin ne Belgradissa, Sofiassa, Cettinjessä ja Ateenassa kehoittivat säilyttämään rauhan ja status quon. Myöskin Sasonov liittyi eräässä 8 p. lokakuuta lähettämässään nootissa tähän rauhankehoitukseen. Samana päivänä Montenegro erään Venäjän Belgradinlähettilään sähköteitse antaman viittauksen johdosta julisti sodan Turkille. Muut vallat seurasivat esimerkkiä, pantuaan armeijansa liikekannalle, ja saivat lyhyessä ajassa voiton toisensa jälkeen. Bulgarian armeija tunki aina Konstantinopolin porteille asti. Venäläisiä joukkoja kokoutui vuoden 1913 alussa Karsiin, marssiakseen Turkin Armeniaan. Berliinin ulkoasiainministeriö esti Venäjän sekautumisen tekemällä Pietarissa ilmoituksen, että rajan yli meneminen saattaisi Europan rauhan vaaraan. Englannin välityksellä tehtiin 30 p. toukok. 1913 rauha sotaa-käyvien valtojen kesken. Mutta ei yhtäkään sen määräyksistä pantu toimeen, koska voittajat joutuivat toisiansa vastaan riitaan saaliinjaosta. Venäjällä oli oikeus ja valta ratkaista se sovintotuomiolla, mutta se ei sitä tehnyt. Kesäkuun 30 p. puhkesi Bulgarian sota Serbiaa, Montenegroa ja Kreikkaa vastaan. Sasonov ei ainoastaan jättänyt Sofian hallitusta diplomaattisesti pulaan, vaan sai vielä Romanian 11 p. heinäkuuta hyökkäämään ahdistetun Bulgarian selkään, mikä aiheuttikin sen sotilaallisen luhistumisen. Bukarestin rauha 10 p. elokuuta, joka päätti toisen Balkanin-sodan, merkitsi Venäjän ulkopolitiikan epäonnistumista. Slaavilaisten Balkanin-valtioiden liiton sijasta Venäjän johdossa Sasonovin onneton ja salakähmäinen politiikka oli bulgarialaisissa synnyttänyt kiihkeän suuttumuksen heimolaisiansa serbialaisia sekä Venäjää vastaan.
V. Venäjä ja Länsi-Europpa.
Vastoin Venäjän yleisen mielipiteen odotuksia Ranska ei liittoutuneelle Venäjälle antanut mitään aseellista apua sodassa Japania vastaan. Vain ankkurivapaus ja hiiltenotto-oikeus saatiin itään päin kulkevalle Roshdestvenskin laivastolle alttiisti Ranskan satamissa Madagaskarissa ja Taka-Intiassa eikä vähemmin Saksan Svakopmundissa. Samaa ystävällistä puolueettomuutta, jota puolta vuosisataa ennen Preussi oli Krimin-sodan aikana noudattanut tsaarivaltakuntaa kohtaan, osoitti sille Saksan valtakunta kenties vielä suuremmassa määrin vuosina 1904-1905. Näin oli Venäjän mahdollista lähettämällä sotajoukkoja pois ja tyhjentämällä Varsovan asevarastot sotilaallisesti heikontaa länsirajaansa, tarvitsematta pelätä sotaan valmiin naapurivaltakunnan hyökkäystä. Venäjän sivistyneen yleisön enemmistö osoitti kuitenkin Saksaa kohtaan mitä suurinta epäluuloisuutta ja piti japanilaisten ensimmäisiä voittoja yksinomaan saksalaisten juonien aiheuttamina. Sodan päätyttyä onnettomasti se Saksan selkeästi todistetussa ystävällisessä puolueettomuudessa näki mitä ilkeintä kavaluutta. Jollei Saksa, niin päätettiin, olisi hallitukselle antanut puolueettomuutensa vakuutusta, niin hallitus syyskesästä ratkaisemattoman Shahon taistelun jälkeen olisi tehnyt hyväksyttävän rauhan Japanin kanssa, ja Venäjältä olisi säästynyt Mukdenin ja Tsushiman häpeä. Mutta näin Saksa, teeskennellen vilpitöntä ystävyyttä, oli kietonut hallituksen yhä pahemmin itäaasialaiseen seikkailuun ja aiheuttanut yhä uusia turhia ihmis- ja varojen uhreja sotilaallisesti heikontaaksensa Venäjää. Sitä seikkaa, että saksalaiset Svakopmundissa antoivat hiiliä Roshdestvenskin laivastolle, venäläiset meriupseerit 1912 sanoivat "saksalaisten pirulliseksi juoneksi, houkutellakseen Venäjän laivaston Europasta pois perikatoa kohti".
Sellaisia käsityksiä, jotka edelleen leviten tiivistyivät selviöiksi, ei Berliinin ulkoasiainministeristön sanomalehtiosasto vastustanut, koska se ei katsonut Venäjän yleisen mielipiteen vaikuttavan politiikkaan. Astuen preussilaisen kabinettipolitiikan totuttuja latuja, toistaen vanhoja, Pietarissa pilkattuja ja Berliinissä uskottuja korupuheita hallitsijahuoneiden ja siis myös heidän kansojensa perinnäisestä ystävyydestä, ulkoasiain ministeriö hoiti hyviä suhteita Venäjän hoviin ja taantumuksellisiin piireihin. Preussin puolalaispolitiikan muuttamista, joka soti Preussin valtiosäännön määräyksiä vastaan kaikkien valtion kansalaisten yhdenvertaisuudesta, vältettiin Caprivi'n erottua kanslerinvirasta tarkasti, ettei olisi herätetty Venäjän hallituksen suuttumusta. Sillä etu- ja sortoyhteisyys Puolan kansaa kohtaan oli ulkoasiainministeriön mielestä yhtenä venäläis-saksalaisen ystävyyden takeena. Määräävät preussilaiset aatelispiirit kunnioittivat, niinkuin kerran Fredrik Wilhelm IV:n aikana, Venäjässä kaikkien vanhoillisten periaatteiden tyyssijaa ja kieltäytyivät itsepintaisesti ottamasta selkoa näiden periaatteiden toteuttamistavasta. Berliinin ulkoasiainministeriössä ei ollut varoja, ei tietoja ja ennen kaikkea ei ollut tahtoa vaikuttaa Venäjän yleiseen mielipiteeseen, jota Englanti teki suurenmoisella tavalla ja täysin tuntien olot ja henkilöt. Sellaista monimutkaista työtä pidettiin kokonaan tarpeettomana, koskapa Venäjän valtakunnan perustuslakien 12. artiklan mukaan ei Venäjän kansa, vaan tsaari "määrää Venäjän valtakunnan ulkopolitiikan suunnan". Nikolai II:n rauhanvakuutuksiin uskottiin lujasti ja varmasti ja jätettiin tahallaan huomioon-ottamatta tsaarin yhä uudistuneet sanansarikkomiset ja hänen horjuva politiikkansa, mihin vaikuttivat vastuuttomat neuvonantajat, suuriruhtinaat, seikkailijat, henkienmanaajat ja "pyhät vanhukset", jotka sanoivat olevansa yhteydessä yliaistillisen maailman kanssa. Vallan perusteettomia toiveita liitettiin Nikolai II:n saksalaiseen puolisoon, joka, samoin kuin kerran Preussin prinsessa Charlotte Venäjän keisarinnana, oli joutunut oikeauskoisen kirkon jumalanpalvelusmenojen niin mahtavasti mieleen vaikuttavan lumouksen alaiseksi ja samalla alttiiksi pappisvaltais-kiihkokansallisille vaikutuksille.
Wilhelm II:n ystävyydenvakuutuksiin, hänen herkkätunteisiin mielenpurkauksiinsa joka hallitsijakohtauksessa, Nikolai II vastasi kylmällä, torjuvalla kohteliaisuudella. Tallinnan redillä kesällä 1902 tapahtuneen kohtauksen jälkeen lähtevä saksalainen laivasto-osasto lähetti venäläiselle lippulauseen: Atlantin valtameren amiraali tervehtii Tyynen valtameren amiraalia. Sitä pidettiin venäläisten puolelta lapsellisena julkeutena, ja siihen vastattiin merkkilauseella "onnellista matkaa". Hallitsijain tavatessa toisensa Potsdamissa 4 ja 5 p. marrask. 1910 Wilhelm II koetti saada uudistetuksi vuoden 1887 "jälleenvakuutussopimuksen". Sasonov lupasi sen suullisesti, mutta kieltäytyi myöhemmin Pietarissa antamasta sille kirjallista muotoa, perustellen kieltäytymisensä sillä, että tsaarin sana muka riitti. Niinsanottu Potsdamin sopimus, jota Saksan puolivirallinen sanomalehdistö ylisti maailmanrauhan vakuudeksi, sisälsi kirjallisessa muodostelussaan vain Venäjän suostumuksen Bagdadinradan jatkamiseen ja Saksan luopumisen vaikutusvallastaan Persiassa. Molempien hallitsijain viimeinen kohtaus tapahtui Baltischportissa heinäkuun 4:nnestä 6:nteen p:ään 1912. Siellä vaihdettiin vain kohteliaita korupuheita. Kuutta päivää myöhemmin tsaari laski perustuskiven sotasataman rakentamiseksi Tallinnan lahteen, joka oli oleva tukikohtana Saksaa ja Ruotsia vastaan tehtävää hyökkäystä varten, koska Libaun lahti oli hylätty vaaranalaisen asemansa tähden. Vähää ennen, kesäkuun 19 p., Sasonov ja meriministeri Grigorovitish duuman maanpuolustusvaliokunnassa olivat perustelleet uuden laivastoesityksen hyväksymistä sillä, että suhteet Saksaan olivat niin kireät. Keisarikohtauksen johdosta Saksan valtiokansleri Bethmann Hollweg matkusti Pietariin ja Moskovaan ja sai siellä sen käsityksen, että Venäjän hallituksella oli rauhalliset aikeet. Samana päivänä kuin hän lähti Venäjältä, allekirjoitettiin venäläis-ranskalainen laivastosopimus Saksaa vastaan. Pian sen jälkeen, 9 p. elokuuta, saapui Ranskan ministeripresidentti Poincaré panssarilaivalla Condé Kronstadtiin vierailulle tsaarin luo ja matkusti sitten Pietariin ja Moskovaan. Vakaumuksensa Venäjän hallituksen sotaisista aikeista hän virallisessa ilmoituksessaan Ranskan sanomalehdistölle elokuun 16 p:ltä lausui julki seuraavalla tavalla: "Koskaan eivät ne siteet, jotka yhdistävät Venäjän ja Ranskan kansat, ole olleet lujemmat kuin nyt." Sotaministeri Suhomlinov suostui mukautumaan Ranskan pääesikunnan vaatimukseen ja entistä enemmän keskittämään Venäjän sotajoukot Saksan rajalle. Vastineeksi Poincaré lupasi täyttää Venäjän pääesikunnan pyynnön ja vaikuttaa kolmivuotisen sotapalvelusajan voimaan-saattamiseksi Ranskassa. Se tapahtuikin seuraavana vuonna. Syksyllä 1912 suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh, jota aiottiin Venäjän armeijan ylipäälliköksi tulevassa sodassa, matkusti Nancyhin Ranskan armeijan harjoituksiin Saksan länsirajalla.
Venäjää oli, sen pyrkiessä hankkimaan itselleen vapaan pääsyn valtamerelle, Tshilin mutkassa siitä estänyt Japani ja Persian lahden rannalla Englanti: silloin hallitus käänsi katseensa Norjan Vestfjordiin (Länsivuonoon). Tänne oli perustettu Narvikin kaupunki Kirunan ja Gellivaaran runsasten malmi- ja kuparikerrostumien laivauspaikaksi. Oli rakennettu rautatie, joka yhdisti nämä kaupungit Pohjanlahden rannalla olevaan Luulajaan, ja joka Bodenissa, 110 kilometrin päässä Suomen rajalta, yhtyi Pohjois-Ruotsin rataan. Jo Kuropatkin oli mietinnössään vuodelta 1900 esittänyt, kuinka välttämätöntä oli Norjan rannikolta hankkia Venäjän laivastolle jäätön satama. Oikeusperuste siihen saatiin eräästä historiallisesta legendasta, jota Venäjän sanomalehdistö vuodesta 1908 kertoili lukijoilleen historiallisena tosiasiana: keskiajalla muka Moskovan suuriruhtinaat Ruijassa, nykyisessä Ruotsin Länsipohjan maakunnassa, sekä siitä etelään päin aina Trondhjemin takaa olivat kantaneet veroa. Venäjän pääesikunta ryhtyi kaikkiin valmistuksiin Länsipohjan valloittamiseksi. Suomen pohjoisrata ulotettiin Tornioon saakka ja tänne rajalle koottiin rautatierakennusaineita radan jatkamiseksi Ruotsin puolella. Suuripiirteinen urkkimisjärjestelmä totesi, kuinka paljon karjaa kukin talonpoika Pohjois-Ruotsissa omisti, mitkä sillat olivat kyllin kantokykyisiä tykistöä kuljettaakseen j.n.e. Ruotsin hallitus vastasi näihin sotavalmistuksiin rakentamalla Bodenin uudenaikaiseksi sulkulinnoitukseksi, johon maailmansodan puhjetessa Ruotsin puolustusvoima nopeasti koottiin. Tannenbergin taistelu teki tyhjäksi Venäjän valloitustuuman toimeenpanon.