Sen hyvänsävyisyyden, jota venäläinen sotamies usein ryöstönhalun ohessa oli aikaisemmissa sodissa osoittanut, koetti ylin sodanjohto sanoin, kirjoituksin ja kuvin hävittää, tehdäkseen hänet "raakaa vihollista" kohtaan kovaksi ja hurjaksi.[21] Se onnistui. Venäläisten miehittämä Itä-Preussi oli hävitetty autioksi ja ryöstetty puhtaaksi. Pahimmin olivat menetelleet kasakat, jotka tosin pitivät Venäjän rajamaitakin vihollismaana. Upseeritkin, varsinkin muonavarojen hankinnassa palvelevat, ottivat osaa ryöstöihin. Toiset katselivat olkapäitään kohauttaen sotamiestensä menoa, jotka muuttivat sotasaaliinsa rahaksi ja sitten koettivat onneansa heille siihen saakka tuntemattomassa korttipelissä.
Hallituksen politiikan suosima ja sodan kautta kiehumapisteeseensä yltynyt kansallisuuskiihko vietti voittojaan. Kun Itävalta-Unkarin armeijan slaavilaiset sotamiehet joukoittain menivät vihollisen puolelle, niin oletettiin itsestäänselväksi asiaksi, että Venäjän sotajoukon saksalaista kansallisuutta olevat sotamiehet seuraisivat tätä esimerkkiä. Natsionalistinen sanomalehdistö ja taantumukselliset puolueet vaativat sentähden, että heitä oli rangaistava heidän viakseen luulotellusta taipumuksesta uskollisuutensa rikkomiseen — yhtäkään tapausta ei voitu todeta — riistämällä maat heidän omaisiltaan ja karkoittamalla ne kotipaikoiltaan. Äärimmäisen oikeiston äänenkannattaja, Markov, kuulutti Kurskin semstvokokouksessa 31 p. jouluk. 1914 vielä lisäksi erään Etelä-Venäjän saksalaisten siirtolaisten tekemän rikoksen, jonka hän vasta nyt oli paljastanut: suuren Stolypinin murhan. Itse Venäjän armeijassa ei yleensä vainottu saksalaisia upseereja ja sotamiehiä heidän kansallisuutensa tähden, koska esimiehet pitivät arvossa heidän luotettavuuttaan ja urhouttaan ja sentähden mielellään lähettivät heidät vaaranalaisimmille paikoille. Sitävastoin juutalaisia, jotka poikkeusmääräysten perustuksella asettivat Venäjän sotajoukkoon suhteellisesti suurimman miesluvun, kaikissa rykmenteissä kohdeltiin sotamiehelle arvottomalla tavalla.
Yleinen oli se luulo, että venäläinen sotamies oli paljoa sopivampi ja paremmin varustettukin talvisotaretkeen kuin saksalainen. Kun lunta oli satanut paksulta ja pakkanen oli rakentanut sillat jokien ja järvien yli, odotettiin Pietarissa malttamattomasti marssia Berliiniä vastaan. Sitä ei kuulunut. Huolestuneet poliitikot hankkivat asiasta lähempiä tietoja ja saivat kuulla, että sotaministerin laiminlyönnin tähden ampumavarojen ja saappaiden puute esti kaiken etenemisen. Moite oli epäoikeutettu. Ei mikään maailmansodan sotapäällikkö ollut ennen sen alkamista pitänyt mahdollisena sellaista tykistöammuksien joukkomenekkiä kuin minkä uudenaikainen kenttätaistelu toi mukanaan. Oikeutettu sitävastoin oli toinen syytös, joka tehtiin Suhomlinovia vastaan, se, että hän oli lähettänyt rintamalle enemmän sotamiehiä kuin oli kiväärejä. Asia meni niin pitkälle, että pataljoonia aseettomina komennettiin taistelukentälle, jossa ne vasta niiltä joukko-osastoilta, joiden sijaan ne astuivat, taikka kaatuneilta saivat kiväärejä. Hätäytyneet isänmaanystävät puhuivat jo sotaministerin "petoksesta" ja viittasivat hänen loistaviin rauhanaikaisiin tuloihinsa, joista hän tai hänen rouvansa sai kiittää salaisia keskusteluja kruunun tavaranhankkijain kanssa.
Huolestunut mieliala sai ilmaisunsa duuman salaisessa istunnossa, joka 6 p. helmik. 1915 oli uudestaan kutsuttu kokoon. Suhomlinov antoi rauhoittavia tietoja, jotka myöhemmin näyttäytyivät vääriksi. Edustajat lausuivat hänelle vielä kerran luottamuksensa. Myöskin erinäiset väärinkäytökset, joihin hallitusvirastot tai muonituskenraalit olivat "lisätyn suojelustilan" tai sotatilan turvissa tekeytyneet syypäiksi — oikeudenloukkaukset, ryöstöt, kieli- ja uskonsorto —, otettiin muutamien edustajien aloitteesta puheeksi. Salaisessa istunnossa ilmennyt lievä sodankäynnin arvostelu vaihtui julkisessa istunnossa suuriääniseen yltiöisänmaallisuuteen. Puhemies Rodsjanko laski avajaispuheensa perustukseksi profeetta Jesaian sanat: "Jumala on kanssamme, kuulkaa se, te pakanat, ja laskekaa aseenne." Jo Nikolai I oli 14 p. maalisk. 1848 lausunut tämän varoitussanan Länsi-Europalle ja siellä herättänyt kummastusta. Kaikki myöhemmät puheet henkivät voimakasta voitontahtoa. Edistysmielinen Karaulov lausui kasakkain nimessä, että "rauha oli tehtävä vain Berliinin raunioilla ja Wilhelm II:n haudalla". Helmikuun 11 p. duuman istunnot lykättiin marraskuun 15 p:ään. Kaikki luulivat varmasti, että sota silloin olisi voitokkaasti päättynyt.
Helmikuun 11 p. Hindenburg aloitti Masurin talvitaistelun, joka suurin tappioin ajoi kymmenennen armeijan ulos Itä-Preussista.
Hallituksen vastaus tähän tappioon oli laki 15 p:ltä helmikuuta saksalaista kansallisuutta olevien vihollismaan ja Venäjän alamaisten maaomaisuuden pakkoluovuvutuksesta. Koska se oli laadittu kiireessä ja oli epäselvä ja lainopillisesti kestämätön, niin annettiin sittemmin joukko täydennyslakeja, aina duuman ollessa hajalla 87. hätäpykälän nojassa. Ne kovensivat vain ensimmäisiä määräyksiä. Niinpä täydennyslaki 28 p:ltä heinäk. 1916 kumosi alkuperäisen lain poikkeusmääräyksen sotaan osaa ottavien vanhempien hyväksi. Hallinnollista tietä tämä jo ennen oli tapahtunut. Rintamalla taistelevat saksalaista kansallisuutta olevat sotamiehet eivät, huolimatta kaikista rukouksista, rykmentinkomentajalta saaneet siitä mitään todistusta, eikä heitä siis pidetty sotaan osaa ottajina. Kiihkokansallinen sanomalehdistö vaati saksalaista kansallisuutta olevien valtionkansalaisten lähettämistä Volgan takaiselle alueelle ja Siperiaan, ja tätä alettiin 22 p. tammik. 1915 tehdä Puolassa ja sitä jatkettiin sitten säälimättömällä kovuudella Volhyniassa ja Podoliassa. Tuloksena oli seuraava asiaintila: saksalaista kansallisuutta olevat venäläiset sotamiehet, jotka taistelussa vihollista vastaan uskollisesti täyttivät velvollisuutensa tsaaria ja valtakuntaa kohtaan, olivat virallisesti kavaltajain kirjoissa. Rangaistukseksi siitä heiltä riistettiin heidän maaomaisuutensa ja heidän omaisensa karkoitettiin. Sodan päätyttyä heidän tuli seurata omaisiansa maanpakoon. Heidän omaisuutensa luvattiin venäläisille talonpojille ja lain mukaan myöskin niille vihollisvaltojen alamaisille, jotka olivat rikkoneet uskollisuudenvalansa. Sillä asetettiin tähänastiset kunnia- ja oikeuskäsitteet päälaelleen. Tätä hallituksen politiikkaa kiihkokansallinen sanomalehdistö tervehti viisaana ja oikeana sekä taantumukselliset puolueet valtiota säilyttävänä tekona, joka oli tyydyttävä venäläisen talonpojan vaarallista maannälkää. Niin ei käynyt. Arvohenkilöt, duumaedustajat, keinottelijat, joilla oli hyvät suhteet, saivat pilkkahinnasta osan saksalaisten siirtolaisten maasta, jonka he sitten voitolla myivät toisille.
Samanlaatuisia siirtokauppoja tehtiin valloitetussa Galitsiassa. Käskynhaltijan, kreivi Bobrinskin ystävät ja hengenheimolaiset hankkivat itselleen Itävallan kruununtiloja, myydäkseen ne sitten sodan jälkeen muutaman tuhannen prosentin voitolla. Tämä keinottelu näytti olevan vallan vaaraton. Huhtikuun 22 p. 1915 Nikolai II Lembergissä juhlallisella puheella toimitti "vapautetun Puna-Venäjän liittämisen yksimieliseen mahtavaan ja jakamattomaan Suur-Venäjään". Ne olivat suurimman voitonriemun päiviä. Venäjän joukot olivat menneet Karpaattien yli ja uhkasivat Budapestia. Joka hetki odotettiin tietoa siitä, että liittolaislaivasto oli tunkeutunut Dardanellien läpi. Maihinnousujoukkoa koottiin Odessaan Konstantinopolin miehittämiseksi. Mitä tarmokkaimmin tehtiin työtä Itä-Galitsian venäläistyttämiseksi ja käännyttämiseksi oikeauskoiseen oppiin. Vuoret ja virrat, kaupungit ja kylät saivat venäläiset nimet. Oikeuslaitos, hallinto ja koulu venäläistytettiin; kaikki ukrainalaiset kirjakaupat, sanomalehdet, sivistysyhdistykset ja kansankirjastot lakkautettiin; vastustelevat ukrainalaiset vietiin venäläisiin vankiloihin, niiden joukossa myöskin ukrainalaisen kirjakielen luoja, Lembergin professori Hrushevski. Pahemmin vielä kuin Puolan tsaarikunnassa venäläinen virkavalta mellasteli uudessa rajamaassa.[22]
Käskynhaltija Bobrinskin kutsusta oli hänen hengenheimolaisensa Eulogius, Venäjän kansan liiton jäsen ja Volhynian arkkipiispa, pappeineen ja santarmeineen samonnut valloitettuun maahan parantaakseen sen uskontoa. Kreikkalaisunieeratuille[23] papeille annettiin valittavaksi joko kirkostaan luopuminen tahi lähtö Siperiaan. Maasta raahattujen sielunhoitajien sijaan tuli sitten oikeauskoisia pappeja orvoksi jääneisiin seurakuntiin juurta jaksain hävittämään unionin[22] kerettiläisyyttä. Kreikkalais-unieeratun kirkon metropoliitta, kreivi Andreas Szeptycki, vietiin ensin vangittuna Kurskiin ja suljettiin sitten "jatkuvan uppiniskaisuuden tähden" pyhän synodin käskykirjeellä 21 p:ltä syysk. 1916 Susdalin kerettiläisvankilaan. Vasta tsaarivallan kukistuessa hän ja muut vangit saivat vapautensa takaisin.
Huonoimmin kävi Galitsian lukuisalle juutalaisväestölle. Pilkallisesti nauraen virkamiehet ilmoittivat heidän esimiehilleen, että Galitsian juutalaiset "heidän kotimaansa vapauttamisen kautta Itävallan ikeestä" olivat saavuttaneet yhdenvertaisuuden Venäjän juutalaisten kanssa. He eivät saaneet enää omistaa eivätkä vuokrata maata, eivät vapaasti liikkua eivätkä edes kokoutua, he eivät saaneet enää pitää sabbatia pyhänä eivätkä edes viettää jumalanpalvelusta synagogassa ilman poliisin lupaa, he saivat vain olla kiitollisia, että yleensä säästettiin heidän henkensä.
Venäjän sotajoukot, upseerit yhtä vähän kuin sotamiehet, eivät olleet osallisina ukrainalaisen väestön sortamiseen. Talonpojat ottivat alussa maahan hyökkäävän vihollisen varsin ystävällisesti vastaan, sillä he uskoivat venäläisten tulevan pelastajina puolalaisten herruudesta. Miehitysviranomaisten toimenpiteet selvittivät heille pian heidän erehdyksensä. Juutalaisia venäläiset sotajoukotkin kaikkialla ryöstivät ja rääkkäsivät, sillä heitä pidettiin pettureina ja roistoina. Rangaistukseksi siitä tai vain ajanvietokseen kasakat hirttivät useita.