Pysyväinen saksalaisvaino tapahtui Itämeren-maakunnissa. Hallinto menetteli tässä väärin ja mielivaltaisesti.[24]
Se paha vaikutus, minkä Jussupovin tapa rauhoittaa kansaa teki ulkomaihin, sai hallituksen vahvistamaan uudet yhdyskunnat ja myöntämään niille myöskin pyydetyn luoton niiden julkisia ja salaisia pyrintöjä varten. Kuitenkin se varmuuden vuoksi nimitti "sotaministeriön yhteydessä toimivan erityisen komitean" puheenjohtajaksi sotaministerin itsensä. Siihen eivät "yhteiskunnan" valitsemat komiteanjäsenet Rodsjanko ja Gutshkov voineet suostua, koska he pitivät Suhomlinovia isänmaankavaltajana. Uusien sotanäyttämöltä tulleiden onnettomuudensanomien vaikutuksen alaisena hallitus piti jatkuvaa mukautumista yleisen mielipiteen vaatimuksiin välttämättömänä. Se ei vapauttanut virastaan ainoastaan Suhomlinovia, vaan vielä kolme katkerasti vihattua ministeriä, Maklakovin, Shtsheglovitovin ja Sablerin. Sisäministeriksi tuli siihenastinen valtakunnan hevossiitoslaitoksen johtaja Shtsherbatov, hyvää tarkoittava mies ja hevoshoidon etevä tuntija. Mutta sillä olkoonkin, arveli Goremykin, myöntyväisyyden mitta täysi. Duumaa ei kutsuttaisi kokoon ennen määräaikaa, 15 päivää marraskuuta.
Kaikkien puolueiden edustajat, lukuunottamatta oikeistoa olivat sillävälin koolla Pietarissa ja odottivat malttamattomasti parlamentin avaamista. Kun Miljukov 6 p. heinäkuuta heidän puolestaan ministeristön puheenjohtajalta vaati, että duuma heti oli kutsuttava kokoon, niin hän sai kiertelevän vastauksen. Herrojen pelko on kuitenkin liioiteltua, arveli vanha Goremykin, kaikki kävisi kyllä jälleen hyvin. Mutta eipä käynytkään hyvin. Turhaan ammatillinen sotilaslehti "Venäläinen invaliidi" ponnisti voimiansa tehdäksensä joka tappiosta strategisen voiton, "joka houkutteli vihollisen pois asemastaan". "Lembergin tyhjentäminen oli ylenmäärin suotuisa ja oli niinkuin ukkosen isku kohdannut vihollista." "Jopa Varsovankin tyhjentäminen hankkisi meille valtavia strategisia etuja." Masentuneen mielialan kohottamiseksi avattiin Pietarissa 7 p. heinäkuuta voitonmerkkinäyttely, jonka suurin merkillisyys oli Insterburgin sotilasyhdistyksen lippu.
Sillävälin syntyi kaikissa suuremmissa kaupungeissa sotateollisuuskomiteoja, joita hallitus rahallisesti kannatti. Kun se tuli tiedoksi, niin sellaisetkin kaupungit, joissa ei ollut mitään teollisuutta, perustivat teollisuuskomiteoja, joiden lukumäärä vuoden lopussa oli 260. Rehellisen isänmaallisuuden rinnalla niissä oli puhdasta keinotteluhenkeä. Saaliinhimoisina niiden edustajat sekä "semgoran" lähetit heinäkuussa riensivät Riikaan, sikäläisiä teollisuuslaitoksia tyhjennettäessä sotilaallisen tilauksen varjossa anastaakseen koneita, piirustuksia, malleja, puolivalmisteita j.n.e., "ottaakseen mukaansa sivistyksen rajamaasta ja jättääkseen loput viholliselle". Nämä sanat, jotka lausui eräs Riikaan saaliinhakuun tullut teollisuusmies, ilmaisivat Keski-Venäjällä vallitsevan käsityksen, jossa sodasta ja isänmaanrakkaudesta tehtiin loistava afääri. Moskovan sotasaalistajat ottivat lukuun sen mahdollisuuden, että Puola ainaiseksi erotettaisiin valtakunnan yhteydestä ja he siten lopullisesti vapautuisivat hankalasta kilpailusta. Ei myöskään Liettuan ja Kuurinmaan luovutus heidän silmissään merkinnyt mitään erityistä onnettomuutta. Vain Väinäjoen poikki vihollinen ei saisi mennä, sillä Riika oli Moskovan luonnollinen satama. Riika oli siis, maksoi mitä maksoi, Venäjälle säilytettävä, mutta hävitetyn teollisuuden entiselleen-saattaminen olisi "sotilaallisista syistä" ainiaaksi kiellettävä tuolta vastaiselta rajalinnoitukselta. Elokuussa lähetettiin sentähden Riikaan kiireesti lisävoimia, jotka saapuivat siksi ajoissa, että Väinäjoen linja voitiin säilyttää. Vihollinen oli jättänyt käyttämättä heinäkuussa olleen suotuisan tilaisuuden.
"Ei joka vuosi Jumala lähetä sellaista sotaa", arveli hyvillään suuri sotasaalistaja ja Nisnij Novgorodin pormestari, Sirotkin. Kolmea vuosisataa ennen suuri isänmaanystävä ja Nisnij Novgorodin kaupunkineuvos, Minin, oli taivuttanut porvariston uhraamaan puolet omaisuudestaan luhistuvan Moskovan valtakunnan pelastamiseksi. Ajat olivat huonontuneet, kansalaismieli kadonnut.
* * * * *
Sunnuntaina, elokuun 1 p. 1915, sodan alkamisen vuosipäivänä, papit kaikissa Pietarin kirkoissa lukivat pyhän synodin laatiman kehoituksen taisteluun "jumalatonta" vihollista vastaan, joka muutaman pyhän Serafimin ennustuksen mukaan vain väliaikaisesti oli miehittävä eräitä rajamaakuntia ja jonka Venäjä sitten oli voittava. Taurian palatsissa avattiin valtakunnanduuma. Ministeristön puheenjohtaja kehoitti kaikkia puolueita yksimielisyyteen "raakaa" vihollista vastaan ja ilmoitti hallituksen päättäneen sodan voitokkaan päättämisen jälkeen myöntää Puolalle itsehallinnon sekä muille, Venäjälle uskollisille vieraille kansoille hyväntahtoisen kohtelun. Uusi sotaministeri, kenraali Polivanov, antoi tiedoksi, että Puola oli tyhjennettävä, sota oli kestävä vielä kauan ja 8 miljoonan miehen suuruinen nostoväki kokoonkutsuttava, Saksan "raa'an ja hengettömän vallan" murtamiseksi, joka 43 vuotta oli valmistautunut sotaan. Meriministeri Grigorovitsh lupasi, että Venäjän Mustanmeren-laivasto pian valloittaisi Konstantinopolin. Ulkoministeri Sasonov ilmoitti Kiinan 7 p. kesäk. 1915 tunnustaneen Venäjän herruuden Pohjois-Mongoliassa ja teki eräitä viittauksia 16 p. heinäk. 1915 Japanin kanssa tehtyyn salaiseen sopimukseen, joka edellytti venäläis-japanilaista suojelusherruutta Kiinassa. Raha-asiainministeri Bark kertoi sodan siihen saakka maksaneen 6 miljaardia ruplaa ja tulevaisuudessa tulevan maksamaan vielä paljoa enemmän, josta syystä oli pantava toimeen tulovero. Uusi sisäministeri, ruhtinas Shtsherbatov, vakuutti duumalle olevansa sangen suvaitsevainen, mutta ei voivansa sitä kärsiä, että Venäjän saksalaiset siirtolaiset halveksivat venäjän kieltä ja venäläisiä tapoja, minkä hän oli todennut Amerikassa, jossa hän oli tavannut Venäjältä tulleita saksalaisia, jotka eivät ymmärtäneet venäjän kieltä. Myöskin Venäjän stundisteja hän piti Saksan hallituksen kätyreinä, semminkin kun vuosia sitten eräs Lontoossa julaistu stundistien kuvalehti oli sisältänyt Wilhelm II:n kuvan.
Kykenemättömyyden syytös, jonka duuman enemmistö, vastatessaan hallituksen selityksiin, hallitusta vastaan teki, näytti saavan oikeutusta samanaikuisista sotatapauksista. Elokuun 1 p. vihollinen miehitti Mitaun. Hallitus kielsi julkaisemasta tietoa, ettei Pietarin väestön hätäytynyt kiihtymys vielä yltyisi. Elokuun 5 p. Varsova antautui. Elokuun 18 p. Kovno ja päivää myöhemmin Novogeorgijevsk (Modlin) valloitettiin. Näistä molemmista linnoituksista, jotka olivat teknillisesti mitä parhaiten varustettuja, oli varmasti odotettu, että ne ainakin vuoden kestäisivät. Syy häpeälliseen antautumiseen oli vastuunalaisissa miehissä. Kovnon komentaja, kenraali Grigorjev, oli, ennenkuin vihollinen ilmestyi, kansallisesta epäluulosta karkoittanut kaikki ne upseerit ja sotamiehet, joilla oli ei-venäläiset nimet. Mutta saksalaisten hyökkäyksen alkaessa hän pelkurimaisesti pakeni linnoitukseen putoavien granaattien jyrinää Vilnaan ja luovutti hänelle uskotun linnan viholliselle.
Silloin masentunut mieliala yht'äkkiä kohosi erään mielisairaan teon johdosta.
Elokuun 20 p. ilmestyi saksalaisia torpedoveneitä Pernaun edustalle; ne salpasivat pääsyn satamaan upottamalla sen suuhun neljä anastamaansa venäläistä höyrylaivaa ja lähtivät sitten pois, jolloin rannalta käsin heidän jälkeensä lennätettiin muutamia vaarattomia kiväärinlaukauksia. Kaupungissa syntyi pakokauhu, ja kaikki virastot ja osa asukkaita pakeni sisämaahan. Silloin juoppohulluutta poteva kaupungin komentaja, hovitallimestari ja eversti M. Rodsjanko, räjähdytti ilmaan kaikki tehtaat ja sähkötti veljelleen, duuman puhemiehelle, torjuneensa eräällä nostoväkipataljoonalla saksalaisen laivaston hyökkäyksen ja ottaneensa vangiksi neljä vihollisen laivaa.[25] Tämä voitonsanoma ilmoitettiin saman päivän iltana Taurian palatsiin kokoutuneille kansanedustajille, jotka alkoivat ilosta itkeä ja toisiansa suudella. Sähkölennätin antoi "voitosta" tiedon koko Venäjälle, joka siitä sai uutta toivoa sodan onnelliseen päättymiseen.