Moskovan kaupunginduuma etupäässä ja sitä seuraten semstvo- ja kaupunginvaltuutetut sekä sotateollisuuskomiteain, myllärien ynnä muiden ammattien edustajien kongressit vaativat yksimielisesti "kykenemättömän" hallituksen vapaaehtoista väistymistä ja parlamentillisen ministeristön muodostamista. Novoje Vremjakin puhalsi samaan torveen. Sillä oli vaikutuksensa natsionalisteihin, joista osa kreivi Bobrinskin johdossa erosi muista "edistysmielisinä natsionalisteina" ja yhtyi kadetteihin, edistysmielisiin, lokakuulaisiin ja keskustaryhmään "edistysmieliseksi blokiksi". Monien neuvottelujen jälkeen se 4 p. syyskuuta astui julkisuuteen, julkaisten sangen maltillisen ohjelman. Se vaati parlamentillisen ministeristön nimittämistä, valtiollisten rikosten armahdusta, uskonto- ja kielivainojen lopettamista — paitsi saksankielisiä koskevia —, kansanvaltaisia uudistuksia sekä ehdotonta raittiutta. Natsionalistien vaatimuksesta blokki ilmoitti vastustavansa uskontunnustusta ja kansallisuutta koskevien rajoittavien lakimääräysten kumoamista sekä Suomen itsehallinnon palauttamista. Riitaa oli siitä, kuka blokin jäsenistä tulisi ministeriksi. Rodsjanko, duuman puhemiehenä, ja ruhtinas Lvov, semstvoliiton puheenjohtajana, vaativat molemmat ministeripresidentin paikkaa, kun taas natsionalistit asettivat ehdolle maatalousministeri Krivosheinin. Ylisotateollisuuskomitean puheenjohtaja Gutshkov oli kahden vaiheella, pitikö hänen ottaa osalleen sota- vaiko sisäministeriön johto. Miljukov tahtoi tulla ulkoministeriksi, minkä lokakuulaisetkin pitivät oikeana ja kohtuullisena. Senaikuisista kabinetin jäsenistä sai blokin silmissä armoa vain valistusministeri kreivi Ignatiev, joka oli tehnyt itsensä rakastetuksi vapaamielisillä toimenpiteillä, joita kuitenkin hänen alaisensa vain harvoin olivat panneet täytäntöön. — Se oli riitaa paavin parrasta.
Blokin johtajat uskoivat varmasti, että Goremykin ja hänen virkakumppaninsa "kykenemättömyytensä" tuntien vapaaehtoisesti väistyisivät paikoiltaan. Silloin tapahtui 5 p. syyskuuta odottamaton käänne. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh luopui ylipäällikkyydestä ja lähti kohtaloonsa alistuneena Kaukasiaan, poimiakseen sikäläisen armeijan johtajana taistelussa turkkilaisia vastaan niitä laakereita, jotka onnetar oli häneltä kieltänyt sodassa Saksaa vastaan. Huhu kertoi, että Rasputin oli aikaansaanut hänen kukistuksensa, että tsaari oli saanut tiedon eräästä aikeesta, joka 29 p. elokuuta oli otettu puheeksi muutamassa salaisessa kokouksessa Moskovassa edistysmielisen Konovalovin luona: oli muka pyydettävä suuriruhtinasta, että hän ylipäällikkönä omavaltaisesti kutsuisi toimeen parlamenttiin nojautuvan ministeristön. Voittajana Nikolai Nikolajevitsh olisi voinut uskaltaa vallankaappausta parlamentillisessa tai, mikä paremmin vastasi hänen luonnettaan, yksinvaltaisessa mielessä; voitettuna hän ei sitä voinut. Tsaari itse otti nyt ylipäällikkyyden ja siirsi asuinpaikkansa Tsarskoje Selosta Mohileviin. Sota-asiat veivät tästä lähin koko hänen niukan työaikansa. Sisäpolitiikan johdon hän täydellä luottamuksella uskoi Goremykinille. Tuo 76-vuotias vanhus horjui: pitikö hänen pitää kiinni nuoruutensa ja miesikänsä valtiomieskäsityksistä vaiko keskustella blokin kanssa kokoomusministeristön muodostamisesta, jota monet hänen kabinettinsa jäsenet jo salaa olivat tehneet. Silloin hän "yhdistyneen aatelin neuvoston" esimieheltä, A. Strukovilta, sai virallisen kirjeen, jossa tämä taantumusmies maa-aateliston nimessä pani vastalauseensa parlamentillisen ministeristön kutsumista vastaan. Se ratkaisi. Novoje Vremja sai viittauksen ja selitti lukijoilleen, että blokin ohjelma oli kadettinen ja siis mahdoton hyväksyä. Syyskuun 11 p. Goremykin virkatoveriensa tietämättä lähti Mohileviin ja ilmoitti tsaarille, että duuma puheillansa hermostutti maata ja olemalla koossa esti 87. pykälän nojassa tapahtuvaa lainsäädännöllistä toimintaa. Alttiisti Nikolai II allekirjoitti hänen eteensä asetetun käskykirjeen, joka keskeytti duuman istunnot aina marraskuun loppuun. Palattuaan Goremykin säikähtyneelle ministerineuvostolle ilmoitti tsaarillisen käskyn vain tiedonantona, ja jyrkästi hän torjui kauhistuneena hänen luokseen rientäneen Rodsjankon pyynnön, että hallitsijan ratkaisu peruutettaisiin.
Syyskuun 16 p. duuma ääneti kuunteli tsaarillista hajautumiskäskyä ja piti sitten suurimman kiihtymyksen vallitessa yksityisen istunnon. Oikeisto lausui pilkallisin sanoin tyytyväisyytensä tämän, "keltaisen" blokin (joksi Markov sitä sanoi) politiikan surkean lopun johdosta. Kuohuksissaan vastasi heille kadetti Shingarjov ja — alkoi itkeä. Toisetkin edustajat nyyhkyttivät. Tsheidse ja Kerenski vaativat duumaa kääntymään kansan puoleen ja kehoittamaan sitä nousemaan kapinaan hallitusta vastaan. Mutta kansaneduskunnan enemmistö vastusti vielä jyrkästi vallankumouksellista menettelyä. Se päätti kääntyä tsaarin puoleen ja selittää hänelle, joka ei mitään asiasta aavistanut, millainen oli maan asema. Rodsjanko sai sen toimekseen. Mutta hoviministeriö kielsi kansaneduskunnan puhemieheltä hänen pyytämäänsä puheille-pääsyä tsaarin luo ja surullisena Rodsjanko matkusti maatilallensa Etelä-Venäjälle. Sama kohtalo tuli myöskin erään semgoran lähetyskunnan osaksi, jonka johdossa oli ruhtinas Lvov, ja jonka semstvo- ja kaupunkiliiton myrskyiset kongressit 22 p. syyskuuta olivat valtuuttaneet taivuttamaan tsaaria politiikkansa muuttamiseen.
"Edistysmielisen blokin" politiikka oli tehnyt surkean haaksirikon juuri sinä hetkenä, jolloin saksalainen hyökkäysliike lakkasi ja välitön vaara meni ohi. Hovissa laskettiin leikkiä "lapsellisesta parlamentillisuusjaarittelusta".
Samoin raukesivat sosiaalidemokraattien ja trudovikkien ponnistukset "kansan" nostattamiseksi hallitusta vastaan. Yleinen työväen vastalauselakko estyi Pietarissa kenraalikuvernöörin uhattua, että sotatilan nojassa sotaoikeus tulisi tuomitsemaan kapinalliset elinkautiseen pakkotyöhön. Moskovassa, missä oli vain "lisätty suojelustila", vastalauselakko puhkesi. Se kävi pian kovin kiusalliseksi, ei hallitukselle vaan Moskovan asukkaille. Goremykin piti mitä ankarimpia poliisitoimenpiteitä oikeutettuina voidakseen torjua uusia "edistysmielisen blokin hyökkäyksiä hallitsijan oikeuksia vastaan". Suvaitsevainen sisäministeri ruhtinas Shtsherbatov sai 9 p. lokakuuta eronsa, ja hänen sijaansa nimitettiin A. N. Hvostov. Nisnij Novgorodin kuvernöörinä hän "tarmokkailla toimenpiteillään" oli jättänyt huonon muiston, äärimmäisen oikeiston johtajana hän elokuussa oli sanonut sisäpolitiikan ainoiksi tehtäviksi saksalaisen "pakkoherruuden" ja "juutalaisten aikaansaaman" tavarankallistumisen vastustamista. Kun hänen puheensa aina olivat herättäneet remuavia suosionosoituksia parlamentin oikeistossa, niin Goremykin uskoi tuossa suuressa, paksussa miehessä, jolla oli raa'at mongolikasvot, keksineensä ankaralle sortopolitiikalle tarmokkaan ja samalla kansanomaisen johtajan. Hvostovin toimesta tsaari 16 p. lokakuuta määräsi sotatilan Moskovassa, voidakseen jyrkillä toimenpiteillä, niinkuin Pietarissakin, tehdä lopun vastalauselakosta ja "sotilaallisista syistä" kieltää kaikki kongressit lukuunottamatta Venäjän kansan liiton pitämiä, jonka jäsen ministeri oli.
Suuri kirkollinen häväistysjuttu käänsi lokakuussa huomion sodasta ja politiikasta pois. Tobolskin arkkipiispa Siperiassa, Varnava, oli 11 p. syyskuuta omavaltaisesti koroittanut erään kuolleen edelläkävijänsä oikeauskoisen kirkon pyhimykseksi. Tästä kuulumattomasta teosta pyhä synodi tahtoi vetää hänet vastuuseen ja haastoi hänet eteensä. Varnava tuli, kohteli ylintä kirkollista virastoa talonpoikaisella uhmalla ja voitti, sillä Rasputin oli hänen ystävänsä.
* * * * *
Venäläisen sotajohdon sokeasti noudattama vuoden 1812 sodankäyntitapa oli hallitukselle tuottanut uuden pulman entisten lisäksi. Rahtivaunuihin tiheästi sullottuina, talonpoikaisrattailla kyyköttäen, jalan kulkien ja karjaansa edellään ajaen, vaelsi neljättä miljoonaa[26] pakolaista itään päin. Kokonaisten Puolan kaupunkien asujamisto marssi pitkin noita kahta Brest-Litovskista Kiovaan tai Moskovaan johtavaa viertotietä. Toinen pakolaisaalto vyöryi hiljaa eteenpäin Liettuasta Vitebskiin ja Smolenskiin vieviä maanteitä. Päivällä karkoitetut saivat kärsiä syyssateista, yöllä kylmyydestä. Mukana raahattu karja teurastettiin tai myytiin polkuhinnasta. Pakenevat sotajoukon-osastot vyöryttivät tavarakuormat maantieojaan, takaa-ajavat vihollisten lentäjät säikähdyttivät pakolaisia heittämällä alas pommeja. Tuhannet jäivät makaamaan tielle. Kaupungeissa tunkeilivat kaupustelijat pakolaisia vastaan, ostaen talouskaluja, useinkin viimeisen omaisuuden, sekä nuoria tyttöjä. Poliisi hyökkäsi nuorten poikien kimppuun ja tutki ankarasti miesten ikää, viedäksensä mukanaan asevelvolliset. Naisille, lapsille ja vanhuksille sillä oli vain yksi määräys: menkää eteenpäin! Kuvernöörit koettivat kaikkialla työntää nuo epäsuotuisat tunkimukset naapurin virkapiiriin. Rautateitse ensimmäiset pakolaiset 1 p. lokakuuta saapuivat Siperiaan. Monet tuhannet seurasivat heitä, niiden joukossa juutalaisiakin. Pakosta hallitus 25 p. elokuuta oli kumonnut juutalaisten asutusaluetta koskevan lain. Vain Pietariin ja Moskovaan, Donin alueelle sekä niihin kaupunkeihin, missä oli tsaarin linnoituksia, juutalaiset eivät saaneet tulla. Kaukasian uusi käskynhaltija, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh, kumosi kuitenkin omaan hallintoalueeseensa nähden omavaltaisesti hallituksen määräyksen 25 p:ltä elokuuta. Siperiassakaan ei poliisi siitä välittänyt, vaan vangitsi juutalaiset pakkopakolaiset ja lähetti heidät vankivaunuissa Europpaan takaisin.
Virkavalta oli tähän kansanvaellukseen nähden voimaton. Se oli sentähden hyvillään siitä, että pakolaiset muodostivat kansallisia avustamisjärjestöjä. Niiden keskuskomiteat olivat kaikki Pietarissa ja saivat hallitukselta runsaita rahavaroja käytettäväkseen. Myöhemmin kansalliset keskuskomiteat harjoittivat toistakin, salaista toimintaa: ne järjestivät tulevan hallituksen rungon niille Venäjän valtakunnan alueille, jotka sen luhistumisen jälkeen tulisivat kansojen itsemääräämisoikeuden perustuksella eroamaan siitä.
Edustajia lähetettiin ulkomaille toimittamaan valtiollista valistustyötä, ministerejä nimitettiin tulevaisuuden varalle, valtiosääntöluonnoksia tehtiin j.n.e. Huolimatta riidoista omassa leirissä salaisuus niin hyvin säilytettiin, että Venäjän hallitus mitään aavistamatta rahavaroja antamalla tehokkaasti auttoi tulevien riippumattomien reunavaltioiden pystyynpanossa.