Itä-Europan ja Pohjois-Aasian ihmisreserveistä oli luotu uusi sotavoima, joka lukumäärältään voitti vuoden 1914 armeijat, mutta sisälliseltä kunnoltaan ei ollut sen tasalla. Palvelukseen kutsutut nostokkaat eivät olleet mitään sotamiehiä, vain aseistettuja ihmisiä. Muutamassa viikossa vänrikeiksi koulutetut ylioppilaat olivat pikemminkin valtiollisten aatteiden levittäjiä kuin upseereja.
Brusilov tahtoi käyttää itävaltalaisista joukoista saatuja voittoja koko vihollisten rintaman murtamiseen aina Riian lahdelle saakka. Sitä varten oli myöskin saksalaisten salpa-asema Kovelin luona murrettava. Mutta yksi hyökkäysaalto toisensa jälkeen vyöryi takaisin. Kaarti vuodatti verensä kuiviin raskaiden puolustustykkien tulen alla, jotka oli tuotu Saksan länsirintamalta. Samanaikuiset keski- ja pohjoisrintaman armeijain hyökkäykset, joita johtivat kenraalit Ewerth ja Kuropatkin, eivät voineet puhkaista saksalaisten verraten ohuita linjoja.
Elokuun alussa vallitsi siis painostunut mieliala päämajassa, sillä ensi kerran oli — niinkuin esikuntaupseerit väittivät — valmistettu järjestelmällinen hyökkäyssuunnitelma, jonka kaikkien ennakkolaskelmien mukaan olisi pitänyt onnistua ja joka kuitenkin oli rauennut tyhjiin, tuottaen vain hirvittäviä tappioita. Saksalaisten puolustautuminen Kovelin edustalla, jota johti vapaaherra von Linsingen, antoi Venäjän ylimmälle sodanjohdolle sen vakaumuksen, että voitto Saksan armeijasta ei ollut venäläisten joukkojen saavutettavissa.
* * * * *
Valtion taloudellinen romahdus alkoi toukokuussa 1915. Sen ulkonaisena tunnusmerkkinä oli ensinnä hopea- ja sitten myöskin kuparirahan äkillinen katoaminen liikkeestä. Seuraavana vuonna taloudellinen pula jo sai uhkaavat muodot. Ruokavarojen puute kasvoi kasvamistaan ja samassa suhteessa tavarain hinta luonnollisesti kallistumistaan kallistui. Kiihkokansallinen sanomalehdistö sanoi sitä juutalaisten keksinnöksi, ja monet sen uskoivatkin. Teoreettisesti viljaa vievällä Venäjällä, jolta sota oli katkaissut viennin, täytyi olla elintarpeita yllin kyllin, tosiasiallisesti se kärsi puutetta. Kylvöala väheni, puuttui viljelijöitä. Sotavankeja annettiin tilanomistajille ja talonpoikaiskunnille peltotöitä varten, jolloin jakokomiteat niillä usein kävivät oikeata orjakauppaa. Mutta ne eivät riittäneet. Maatalousministeri tilasi maaliskuussa 1916 korealaisia ja kiinalaisia, joita tuli satatuhatta. Heinäkuussa 1916 työskenteli jo Moskovan tehtaissa kiinalaisia kuleja. Kahta vuotta myöhemmin bolshevistiset vallanpitäjät muodostivat niistä erityisiä kaartinrykmenttejä turvaksi venäläisiä vastaan. Nuo miljoonat pakolaiset olivat melkein pelkästään kuluttajia eivätkä tuottajia. Maiden riistäminen saksalaisilta siirtolaisilta aiheutti etelässä niin suuren tuotannonvähennyksen, että järkevät kuvernöörit pyytämällä pyysivät hallitusta lykkäämään tuon omaisuudenryöstön sodan loppuun. Kiihkokansalliset vaikuttimet olivat kuitenkin voimakkaammat kuin taloudelliset. Niin tapahtui, että muutamin paikoin Aasiaan kuljetettujen Venäjän alamaisten sijaan Aasiasta tuodut kiinalaiset viljelivät Venäjän maata. Karjan pakkotilaukset, jotka viranomaiset järjestivät surkean huonosti, vähensivät kaikkialla karjakantaa. Niinkuin 1915 Vjatkan ja Vologdan kuvernementeissa, niin 1916 Länsi-Siperiassa kukoistavan vointuotannon hävitti pelkästään huhu tulossa-olevasta pakkotilauksesta. Talonpojat myivät lypsylehmänsä polkuhintaan teuraskarjan ostajille, sillä he tiesivät kokemuksesta, että virkamiehet pakkotilauksista eivät maksaneet tai parhaassa tapauksessa antoivat paperiseteleitä, joista piti saatanaan rahaa jollakin kaukaisella paikkakunnalla jossakin tuntemattomassa virastossa, jossa kuitenkin taas istui virkamiehiä.
Venäläisen sotamiehen tarpeet olivat sodan johdosta kasvaneet. Hän kulutti entistä enemmän ja möi entistä vähemmän. Monopolikauppojen sulkemisen johdosta hänelle jäi se raha, minkä hän ennen oli kuluttanut viinaan. Juovutusjuomansa hän nyt itse valmisti itselleen viljastaan. Rintamalta palaavat lomailijat opettivat hänelle tämän juoksuhautataidon. He toivat myöskin paljon rahaa kotiin, minkä olivat saaneet sotasaaliinsa myynnistä. Siihen tuli lisäksi se apumaksu, "pajok", minkä hallitus suoritti kaikkien sotapalvelukseen kutsuttujen omaisille. Tapahtui se kuulumaton asia, että venäläinen kylä oli tulvillaan rahaa. Se oli tosin paperirahaa. Se kaivettiin maahan, pistettynä tyhjiin viinapulloihin tai käytettiin siihen saakka tuntemattomien ylellisyystavarain ostoon. Yksimielisen todistuksen mukaan talonpojat elivät paremmin ja söivät paremmin kuin koskaan ennen. Eivät edes kyläkoirat nähneet enää nälkää.
Pahalta sitävastoin näytti kaupungeissa, missä kallistuminen nopeasti kasvoi. Muuan poliisiosaston salainen kiertokirje 22 p:ltä tammik. 1916 kaikille kuvernööreille kehoitti heitä ryhtymään tarmokkaisiin toimenpiteisiin juutalaisia vastaan, jotka muka olivat syypäät hintojen koroituksiin ja hopearahan katoamiseen ja levittivät huhua tulossa-olevasta valtiovararikosta. Sen johdosta poliisi pani toimeen ajojahteja juutalaisia vastaan, sillävälin myöskin pieniä pogromeja kansan rauhoittamiseksi. Se auttoi yhtä vähän kuin valtion ja kuntien muonituskomiteain perustaminen, koska niiden jäsenet tavallisesti itse harjoittivat hintakeinottelua. Helmikuussa 1916 toimeenpantu Moskovan pankkivarastohuoneen tarkastus osoitti, että keskusylimuonituskomissionin jäsen, valtakunnanneuvoston jäsen ja kamariherra, kreivi Musin-Pushkin, harjoitti suurisuuntaista sokerikeinottelua. Väestön muonittaminen ensin pilkatun saksalaisen mallin mukaan alkoi vuoden 1916 alussa. Se aiheutti suuren virkamieskoneiston, mutta ei mitään parannusta. Pensassa nousi elintarvekorttien jaon johdosta väestö yht'äkkiä 80,000:sta 160,000:een. Samanlaatuisia merkillisiä asioita tapahtui muissa kaupungeissa. Moskovassa kaupunginpäällikkö 23 p. toukok. 1916 kielsi kaupunginhallintoa ottamasta huostaansa väestön muonittamista, koska "se vahingoittaisi kauppiasten etuja". Vielä kummallisempi oli hänen virkatoverinsa, Pietarin kaupunginpäällikön käsky samalta päivältä: jätteiden käyttämiseksi on kaikkiin sairaaloihin, oppilaitoksiin ja leipomoihin perustettava sikalääviä.
Liikennelaitos oli kahden sotavuoden jälkeen vallan pilalla. Rautatiekonepajat olivat rikkinäisiä vetureja täynnänsä, pitkin ratapenkereitä makasi särkyneitä vaunuja, rautatiesolmuihin ruuhkautuivat purkamattomat tavarajunat, ja samaan aikaan sotapäälliköt, virastot ja kauppiaat valittivat vaunujen puutetta. Kolme valtaa taisteli rautateiden herruudesta. Ensimmäinen oli sotapäällystö, joka usein pysähdytti täydet tavarajunat, purkautti tavarat ja käytti tyhjennetyt vaunut kiireelliseen sotaväenkuljetukseen. Toinen valta oli liikenneministeri kenraali A. Trepov (9 p:stä marrask. 1915). Hänellä ei ollut mitään teknillisiä tietoja ja hän sepitti ahkerasti kiertokirjeitä, jotka vain lisäsivät sekasortoa. Kolmas valta oli sairasten ja haavoitettujen sotilasten kuljetustoimen päällikkö, joka omavaltaisilla toimenpiteillään sotki molempien toisten valtojen toimenpiteet. Vaunujen puute synnytti hurjan lahjainoton rautatieläisten keskuudessa, jotka näin kohosivat sotasaalistajien säätyyn. Itse maatalousministeriön, joka oli muuttunut avustuslaitokseksi, täytyi tavarainsa kuljettamiseksi suorittaa vaadittu yksityinen 1,000 %:n lisämaksu ja sitäkin enemmän. Talvella kuljetuslaitos palasi vanhan ajan menetelmiin. Pitkät rekijonot kuljettivat tavaroita kaupunkeihin paljoa huokeammasta ja paljoa nopeammin kuin rautatiet voivat sen tehdä.
Taloudellisen elämän ilmapuntari, Nisnij Novgorodin kesämessut, osoitti 1916 valtavaa kysyntää ja sangen vähäistä tarjontaa. Se vaikutti koko elinkantaan ja johti, huolimatta paperirahan paljoudesta, maan hitaasti takaisin luontaistalouteen. Jo 1915 päre alkoi tulla öljylampun sijaan kylissä; 1916 tämä esi-isien valaisuneuvo jo tuli käytäntöön Pietarin työläisasumuksissa. Sanomalehdistö ylisti Venäjän rikkauden kasvamista sodan johdosta ja viittasi väitteensä todistaakseen valtion säästökassojen loistavaan tilaan. Tosiasiallisesti kasvoivat joka päivä säästöönpanot — paperirahassa.
Huhtikuussa 1916 muuan duuman valtuuskunta, varapuhemies Protopopov mukanaan, matkusti ulkomaille muokatakseen mielialaa Venäjälle suosiolliseksi. Tukholmassa Miljukov 2 p. toukokuuta kummasteleville ruotsalaisille vakuutti, ettei Venäjä koskaan ollut ajatellut hyökkäyssotaa sille ystävällistä Ruotsia vastaan. Hän itse — joka kaikkialla tahtoi esiytyä Venäjän ulkopolitiikan kaikkien yksityiskohtien tuntijana — oli muka vasta vallan äskettäin kuullut erään Narvik-nimisen satamapaikan olemassa-olosta. Ei Venäjän politiikka ollut pyrkinyt sen, vaan Konstantinopolin valloittamiseen. Lontoossa, Pariisissa ja Roomassa valtuutetut levittivät sitä satua, että hallituksen ja duuman sekä Venäjän eri kansallisuuksien kesken vallitsi täysi yksimielisyys. He pitivät sen isänmaallisena velvollisuutenaan. Saman sadun kertoi 16 p. toukokuuta eräissä juhlapidoissa Pietarissa kadettijohtaja Maklakov ranskalaisille ministereille Thomas'lle ja Viviani'lle, jotka olivat tulleet Venäjälle saamaan tietoja sen oloista. He uskoivat sen ja kertoivat sen edelleen kotona. Sillä oli maaperä valmistettu raha-asiainministeri Barkille, jonka hallitus kesällä 1916 komensi ulkomaille rahaa hakemaan. Kolmisopimus kieltäytyi kuitenkin antamasta uutta lainaa. Hartaan pyynnön johdosta Ranskan hallitus otti maksaakseen korot venäläisten valtiopaperien ranskalaisille haltijoille sodan aikana ja myönsi Venäjälle luottoa sotilaallisia tilauksia varten. Mutta vakuudeksi vaadittiin, että osa Venäjän kultavarastoa oli vietävä Englannin pankin holviin ja siellä talletettava Ranskan tilille. Lontoossa huomautettiin Barkille Uralin rikkauksista. Ja 250 platina-, kulta-, kupari- ja rautamalmikaivosta siirtyi valtiolta erään englantilais-amerikkalaisen yhtymän käsiin. Paremman saaliin kuin Bark Länsi-Europasta toi suuriruhtinas Yrjö Mihailovitsh Japanista. Tammikuussa 1916 hänet lähetettiin Tokioon mikadon kruunausjuhlaan ja hän palasi nousevan auringon maasta kotiin, mukanaan 500 miljoonan jenin suuruinen laina. Vastavierailulle tuli japanilainen prinssi Kan-In syyskuun lopussa Venäjälle. Mohilevissa tsaari vakuutti hänelle syvää myötätuntoaan Japania kohtaan. Kiovassa Aleksanteri III:n siellä asuva leski lausui prinssille sydämellisiä sanoja. Pietarissa viisi suuriruhtinasta ja kaikki ministerit rautatieasemalla 27 p. syyskuuta nöyrästi vastaanottivat mikadon edustajan, ja suuri väkijoukko tervehti häntä raikuvin hurraa-huudoin. Hän toi mukanaan ne ehdot, joilla Japani myönsi uutta luottoa hankkiakseen Venäjälle aseita. Niinkuin Ranska, niin Japanikin vaati pantiksi osan Venäjän kultavarastoa.[27] Näin Venäjän kulta sodan johdosta virtasi ulkomaille. Kotimaiset lainat toivat vain setelipainon tuotteet valtiopankille takaisin, kultaa ne eivät antaneet. Jokapäiväiset sotakustannukset, jotka elokuussa 1914 olivat 8 miljoonaa ruplaa, kohosivat joulukuun lopussa 1916 45 miljoonaan ruplaan.