* * * * *
Ministeristön puheenjohtaja teki duuman istuntojen lykkäyksen jälkeen muutamia muutoksia kabinetissaan. Ulkoministeri Sasonov, joka puolusti vapaamielistä juutalais- ja puolalaispolitiikkaa, heitettiin yli laidan, ja Stürmer itse otti hoitaakseen ulkopolitiikan! Sisäministeriksi tuli ensin oikeusministeri Aleksei Hvostov, entisen sisäministerin setä, ja sitten yleiseksi hämmästykseksi Aleksanteri Protopopov, kaartinupseeri ja tehtailija, vasemmisto-lokakuulainen ja duuman varapuhemies. Vaikka eräs huhu tiesi kertoa, että tämä odottamaton ministeristön uudistus oli Rasputinin työtä, niin edistysmielisen blokin johtajat uskoivat, että uusi kabinetin jäsen heidän hengenheimolaisenaan oli ajava heidän politiikkaansa. Miljukov, Gutshkov, kreivi Kapnist y.m. pyysivät kohtausta hänen kanssaan, kätkivät viereiseen huoneeseen pikakirjurin ja aloittivat keskustelut. Heidän kauhukseen uusi arvohenkilö, joka tiesi kaikki edistysmielisen blokin salaisuudet, näyttäytyi mitä kurjimmaksi kiipijäksi. Kyynillisellä avomielisyydellä hän ilmoitti heille aikovansa tulla kreiviksi ja miljoonamieheksi ja siinä sivussa "pelastaa" monarkian ja isänmaan.
Marraskuun 14 p. Rodsjanko lennokkain sanoin avasi valtakunnanduuman. Hänen sanansa: "Sinä pyhä Venäjä, ei kukaan ole sinua voittava, niinkuin uhkaava kallio sinä vastustat jokaista myrskyä" saivat puhkeamaan suosionosoitusten myrskyn. Esimiehen puheen jälkeen ministeripresidentti, raskaasti sauvaan nojaten, lähti salista. Pilkkahuutoja sateli hänen jälkeensä. Hän ei tahtonut kuulla edistysmielisen blokin selitystä, sen sisällyksen hän jo tiesi. Edustaja Krupenski oli maksusta uskonut sen ystävällensä Protopopoville ja tämä ilmoittanut salaisuuden Stürmerille.[28] Vastoin luuloa tuli ensin puolalaisen kolon selitys. Se odotti liittoutuneiden valtojen puolelta Puolan tunnustamista yhtyneenä ja riippumattomana valtiona. Jäykkinä hämmästyksestä ja mieltenkuohusta muut ministerit kuin paeten poistuivat salista. Ministeriaition ollessa tyhjänä lokakuulainen Shidlovski sen jälkeen luki julki edistysmielisen blokin selityksen: täydellisesti ja kokonaan se luotti Englannin, mutta ei Venäjän hallitukseen. Sen virheet ja rikokset — jotka kaikki lueteltiin — olivat aiheuttaneet taloudellisen hätätilan ja estäneet Venäjää voittamasta Saksaa. Saman ajatuksen ilmaisi sitten Miljukov pitkässä ja sangen vaikuttavassa puheessa: niin viheliäistä ja niin halpamielistä hallitusta kuin silloinen ei Venäjällä koskaan ollut ollut. Ministerit olivat pöllöpäitä lukuunottamatta esimiestänsä. Hän oli maankavaltaja. Todistukset — joita hänellä todellisuudessa ei ensinkään ollut — hänellä muka oli takanaan, ja hän oli näyttävä ne oikeuden edessä.
Miljukovin syytöspuhe, joka teki valtavan vaikutuksen, saavutti tarkoituksensa: ministeristön puheenjohtaja kukistui. Stürmer kielsi puheen julkaisemisen; sen jäljennökset menivät seuraavana päivänä kaduilla kaupaksi kuin kuumille kiville. Stürmer päätti vangituttaa Miljukovin; etsitty oli brittiläisessä lähetystössä. Stürmer kutsui 19 p. marraskuuta luoksensa taantumukselliset valtakunnanneuvoston jäsenet; he kieltäytyivät antamasta hänelle pyydettyä kannatusta. Stürmer lähti Mohileviin tsaarin luokse, mukanaan ehdotus duuman hajoittamiseksi. Tsaari ylensi hänet 23 p. marraskuuta "tunnustaen hänen huomattavat ponnistuksensa" ylikamariherraksi, mutta nimitti kulkulaitosministeri Trepovin hänen sijaansa ministeripresidentiksi.
Joulukuun 2 p. uusi ministeripresidentti esittäytyi duumalle, jossa vasemmistolaiset ottivat hänet vastaan hirmuisella metelillä. Heidän vihellyksensä häiritsivät häntä lukiessaan julki hallituksen selitystä, jossa ilmoitettiin vanhaa kurssia jatkettavan. Blokki oli päättänyt kukistaa Protopopovin käyttämällä Miljukovin menetelmää ja lähetti kreivi Bobrinskin tuleen, pitämään leimuavaa syytöspuhetta sisäministeriä vastaan. Kunniasanansa rikkomisesta ja kaikenlaatuisesta halpamaisuudesta häntä julkisesti soimattiin. Kalpeana kuin liitu Protopopov pyysi puhevuoroa vastatakseen. Mutta Rodsjanko kielsi sen häneltä lopettamalla istunnon.
Hallitus alkaa menettää kannattajansa huoneen oikealla puolella. Talonpoikaiset edustajat eivät enää kuuntele Markovia, meluavasti he paukuttavat käsiänsä edistysmielisen blokin puhujille. Purishskevitsh, tähän asti tsaarillisen itsevaltiuden innokas esitaistelija, on mennyt vastustuspuolueen leiriin ja pitää raivoavia syytöspuheita hallitusta ja entisiä puoluelaisiansa vastaan, pahan tapansa mukaan sekoittaen totta ja valhetta. Vain Markov pysyy itselleen ja hallitukselle uskollisena. Intohimoisessa puheessa hän 5 p. joulukuuta puolustaa sitä, vanhaan tapaan syyttäen vastustajia alhaisesta mielialasta ja häpeällisistä teoista. Esimies keskeyttää hänet. Raivoisa kiihtymys saattaa Markovin suunniltaan. Hän nostaa nyrkkinsä Rodsjankoa vastaan ja jyrähtää hänelle: "sinä tomppeli, sinä lurjus!" Tästä esimiehen loukkaamisesta hänet suljetaan duumasta 15 istunnon ajaksi.
Samana päivänä vanhoillinen valtakunnanneuvosto luopuu hallituksesta. "Isänmaa on vaarassa!" Tällä epätoivon huudolla arvokas Tagantsev, ylihuoneen vanhin jäsen, päättää kiihkeän kehoituspuheensa hallitukselle, että se kääntyisi siihenastisesta politiikastaan. Jos tämä saa jatkua, sanoo ruhtinas E. Trubetskoi, niin Venäjästä tulee hullujenhuone. Vain entiset ministerit Shtsheglovitov ja Maklakov sulkeutuivat, puolustamalla niin kovasti ahdistettua hallitusta, suosiolliseen huomioon. Suurella enemmistöllä valtakunnanneuvosto 9 p. joulukuuta hyväksyy seuraavan päätöslauselman: vain pikainen luopuminen tähänastisesta politiikasta, salaisten vastuuttomien neuvonantajien poistaminen ja työkykyisen ministerikabinetin muodostaminen, jolla on maan luottamus, voi vielä estää uhkaavan onnettomuuden. Ja aateliskongressi, siihenastinen taantumuksen tyyssija, yhtyy 14 p. joulukuuta täydellisesti tähän päätöslauselmaan.
Niiden vastuuttomien neuvonantajien joukossa, joiden puheita tsaari kuunteli, oli syyskuusta 1915 alkaen hänen puolisollaan ensimmäinen sija. Ei hän sekautunut politiikkaan kunnianhimosta, ei halusta näytellä Katarina II:n osaa, niinkuin on sanottu, vaan rakkaudesta puolisoonsa, jota hän tahtoi auttaa hänen neuvottomuudessaan ja tietämättömyydessään. Tsaaritar ei tuntenut Venäjää. Hän piti todellisina noita liikuttavia, mutta kaavan mukaan sepitettyjä kiitoskirjeitä, joita hän sai haavoittuneilta sotamiehiltä hänen nimeään kantavista sairaaloista. Hän luuli Venäjän kansan liiton uskollisuusadresseissa "jumaloidulle" tsaarille kuulevansa kansan todellisen äänen. Hän oli syvästi siitä vakautunut, että Jumala vihdoinkin oli kuullut hänen palavat rukouksensa ja yksinkertaisessa siperialaisessa talonpojassa hänelle lähettänyt sen ihmeidentekijän, joka oli parantava hänen sairaan poikansa ja samalla solmiva uuden siteen hovin ja kansan kesken. Vieläpä hän mystillisessä hurskaudessaan arveli tuon "jumalanmiehen" olevan yhteydessä yliaistillisen maailman kanssa. Sentähden Rasputinin sana hänelle oli suuremman arvoinen kuin niiden ylhäisten naisten ja herrojen huomautukset, jotka koettivat avata hänen silmänsä näkemään hänen häpeällisen elämänsä, ja kaikki hänen omat monet pettymyksensä. Hallituksen vihollisia olivat hänen käsityksensä mukaan duuma, jossa pidettiin rumia puheita, ja Venäjän ylimystö, joka tahtoi omaksi edukseen rajoittaa itsevaltiutta ja "pelasi bridgeä". Yksinkertainen kansa sitävastoin pysyi uskollisesti ja lujasti tsaarivallassa. Se ei tiennyt mitään niistä ilkeistä huhuista, joita hänestä ja hänen puolisostaan oli liikkeellä upseerien ja sotilasten kesken, seurapiireissä ja työhuoneissa, ja joita siellä uskottiin: että tsaari oli joutunut auttamattomasti juoppohulluuden valtaan ja vain aamupäivin enää oli puolittain tajussaan. Tsaaritar taas oli muka Rasputinin rakastettu. Saksalaisena hän muka toivoi Venäjän tappiota ja kavalsi valtiota ja sotajoukkoa. Eivätkä yksin sivistymättömät uskoneet kertomusta Tsarskoje Selon ja Berliinin välisestä maanalaisesta puhelinjohdosta.
Hallituksen heikkous oli ilmeinen, mutta myöskin duuman voimattomuus, jos se piti kiinni siihenastisesta taktiikastaan ja täsmällisesti vältti niiden ahtaiden rajojen ylittämistä, jotka valtiosääntö sille määräsi. Edistysmieliset olivat eronneet edistysmielisestä liitosta, koska he uskoivat, että aika oli tullut duumalle voida omavaltaisesti muodostaa hallitus. Työväestön kannatukseen voitiin varmasti luottaa. Muuan Putilovin tehtaiden 10,000 työmiehen lähetystö oli jo 7 p. joulukuuta Rodsjankolle luvannut duuman aseellista auttamista. Muiden tehtaiden lähettiläät olivat sitten ilmestyneet hänen luokseen ja olivat vakuuttaneet samaa. Mutta selvästi ei ollut ennakolta nähtävissä, kummalleko puolelle Pietarin linnaväen joukot asettuisivat, jos kansaneduskunta nousisi hallitusta vastaan.
Duuman istunnossa 29 p. joulukuuta sosiaalidemokraatit kehoittivat epäröivää edistysmielistä blokkia vallankumoukselliseen toimintaan: kulkekaa meidän kanssamme ja kansan kanssa. Vielä se luottaa duumaan; mutta jollei teissä nyt ole rohkeutta tekoon, niin kansa ainiaaksi kääntää teille selkänsä. Ja Kerenski sanoi: "Jos me edelleen laillisin keinoin taistelemme tätä hallitusta vastaan, niin me olemme kuin Don Quixote, joka taisteli tuulimyllyjä vastaan. Kansalaisvelvollisuus on nyt olla lakeja enempää tottelematta!" Kokouksen melussa ja Rodsjankon kellonkilinässä tämän tulevaisuuden miehen ääni kaikui kuulumattomiin.