Anna meni lypsämään Mustikkia, joka uudelleen pihassa äänteli.
Niin, niin — neljäskin lapsi oli heillä ollut, neljäs, joka oli ollut kaikista rakkain. Siltä se Annasta kuitenkin tuntui. Yhä vaan tuli mieleen sen tytön teot ja sanat. Ja sillä oli niin sievät kädetkin. Varsinkin muistui tyttö mieleen "Mustikkia" lypsäessä, sillä aina silloin oli pikku Anni kyyköttänyt äidin vieressä ja pienillä käsillään hätistänyt kärpäsiä lähelle tulemasta. Muutoinkin oli tyttö aina juossut äidin jälessä. Monasti oli äidin pitänyt häntä siitä torua, kun aina tahtoi riippua äidin hameessa.
"Mene nyt toisten kanssa!" oli äiti kerran kärsimätöinnä sanonut ja pikku Anni oli vastannut: "Kun Anni niin äitiä rakastaa!"
Kun äiti tätä mietti niin teki niin pahaa sydämessä ja kyyneleet pyrkivät silmiin.
Kerrankin oli naapurin Mari tullut litran mittaa lainaamaan ja äiti oli mennyt Maria saattamaan mäen rinnettä alas. Silloin oli rinteen alla kuulunut takaa pientä jalan kopinaa, ja kun äiti kääntyi, oli siellä ollut pikku Anni, joka juoksi paljasjaloin ja avopäin äidin jälessä.
"Tokko menet kotiin", oli äiti sanonut. "Pääsetkös, tahi saat vitsaa!"
"Ei äiti Annia piiskaa, Anni vaan äitiä suojelee!" oli Anni silloin sanonut.
Äiti oli silloin ottanut Annin syliinsä ja tyttö oli puristanut häntä kaulasta, että aivan vieläkin se tuntui.
Se oli niin soma se tyttö. Kun se oli äidin kaima, niin sen vuoksi se piti itseään enempi äidin omana kuin toiset. Ja äitikin oli enempi hänen omansa.
Nämä mietteet tulivat äidin mieleen siinä lypsäessä. Ilta oli lämmin, aurinko laski juuri lehdon taakse ja lapset olivat jo menneet levolle. Isä oli vielä toimissaan talon töissä.