Se oli niin soma se tyttö. Äidin viereen se aina pyrki nukkumaan ja kun oli toiset pienempiä, eikä olisi ollut tilaa, niin sanoi hän aina: "Kaima on selän takana!"
Aina se tahtoi sylissä istua ja sanoi aina: "Äiti on Annin äiti!"
Vastuksina se tyttö aina tahtoi olla, mutta kun kipeäksi tuli — silloin sitä tuli ikävä.
"Ei äiti itke. Kyllä Anni paranee!" lohdutti hän.
Itse ei syönyt mitään, muista vaan hätäili: "Onko äiti syönyt velliä?
Isän täytyy syödä, että jaksaa!"
Tuollapa jo näkyi isä tulevan toinen mies seurassaan.
"Iltaa!"
"Terveeksi!"
"Mitäs Korventaustaan kuuluu?"
"Eipä erinäisiä. Mitä teille?"