"Isäntä … e-ei," vastasi renki.
"Missä hän on?" kysyi Risto.
"Juhannuksen aikaan se kuoli…" sanoi renki hitaasti.
Tämä vaikutti oudosti tulijoihin.
"No, mutta käydään nyt talossa kuitenkin," sanoi kanttori, ottaen kärryistä laukkunsa ja pudistellen vaatteitansa.
Ystävällisesti otti Rumpuniemen emäntä vieraat vastaan. Ja kun siinä oli ensin puhuttu jokapäiväisistä asioista, tuli sitte henkivakuutuskin puheeksi.
Rumpuniemen emännän nato, Lehtolan emäntä, joka myös sattui silloin olemaan kälynsä luona käymässä, rupesi heti tulijoille moittimaan kälyään henkivakuutuksen vastustamisesta.
"Tässä juuri puhuimme," sanoi hän, "miten suuri siunaus jälkeenjääneille on henkivakuutuksesta. Kyllä kälynikin sen nyt jo vähän huomaa, kun on nähnyt kuinka minä olen miesvainajani henkivakuutussummalla maksanut taloni kiinnityksen. Mutta se on nyt myöhäistä huomata, kun veli-Antti jo on haudassa."
"No eikös Rumpuniemen Antti ollut henkivakuutettu? Muistaakseni oli hän innokas edistyksen mies, joka puuhasi kaiken hyvän eteen? Kylläpä olisi luullut hänen käsittävän henkivakuutuksen tarpeellisuuden," sanoi Risto.
"Jo se toki käsitti," sanoi Lehtolan emäntä, "ja olisi tahtonut ottaa henkivakuutuksen sekä itselleen että kälylleni, mutta Loviisa oli niin tiukasti vastaan, ettei siinä mikään auttanut. Hänen mielestään olivat tällaiset tuumat vaan ibmiskeksintöjä, joita ei Jumala sallisi. Ja nyt on hän vaikeassa taloudellisessa asemassa. Antti jätti jälkeensä paljo velkoja".