"Kyllähän sinun on nyt hyvä hulluuttani moittia," sanoi Loviisa, "mutta en minä uskonut meidän taloudellista tilaamme niin huonoksi, kun aina Antin aikana elettiin niin pulskasti."
"Niin, vaikka sanonkin sen nyt jälkeenpäin, niin sanon sen kuitenkin," keskeytti Lehtolan emäntä. "Te elitte aivan liian pulskasti! — Meillä oli kyllä monet kerrat henkivakuutus-maksun kokoonsaaminen hyvin täperällä, mutta kun hyvin ymmärsin henkivakuutuksen suuren hyödyn lapsille ja minulle, sillä mies-vainajani selitti sitä minulle usein, niin keräilimme ja säästelimme aina yhdessä, että saimme vakuutus-maksun suoritetuksi. Mutta teidän talossanne ei ajateltu tulevaisuutta, vaan luotettiin sokeasti siihen, että kaikki hyvä, mitä teillä oli, jatkuisi yhä edelleen."
"Eihän nyt aivan niinkään kuin sinä sanot," puolusteli Loviisa, "mutta minun ajatukseni oli aina, että Luoja kyllä lesket ja orvot hoitaa ja heistä murheen pitää. Pidin henkivakuutusta Jumalan pilkkaamisena. Totta on, että Antti-vainaja monta kertaa selitti minulle henkivakuutuksen tarpeellisuuden sellaisessa tapauksessa, jos hänestä aika jättäisi, ennenkuin hän olisi ehtinyt saada pois talonkiinnitykset, jotka olivat suurenlaiset vielä, kun ei minullakaan ollut perintöä."
"No mutta isännehän oli niin kuuluisa rikkaudestaan," sanoi Risto.
"Niin oli, se on juuri oikein sanottu!" sanoi Lehtolan emäntä harmitellen. "Mutta hänkin luuli, että hyvät päivät riittäisivät aina. Mutta tulipa sitte takauksien maksuja y.m. suorituksia, ja komea elämä veti myös osansa. Hänkään ei ajatellut tulevaisuutta, ei katsonut eteensä! Kyllä sinä, Loviisa, olet perinyt vähän isäsi luonnetta."
"Mitäpä sitte," sanoi Loviisa närkästyen. "Elä puhu pahaa isä-vainajasta! Hän oli kyllä hyvä kuin kulta, ja auttavainen myös, missä apua tarvittiin."
"Hm," sanoi Risto hiljaa, mutta kuitenkin siksi kovaa, että Loviisa kuuli sen ja kääntyi pois punastuen.
"Mutta kuinka sen henkivakuutuksen kanssa oikeastaan kävi?" kysyi kanttori. "Kertokaa minulle koko juttu."
"Kertokoon nato," sanoi Loviisa, "hän tekee sen kuitenkin hyvin mielellään!"
"No miksikä en", sanoi Lehtolan emäntä harmittavan iloisesti, "ei minulla ole mitään kaduttamaa. Kerron siis koko tapauksen.