"Me olimme kerran miesvainajani kanssa täällä Rumpuniemellä kyläilemässä, kun tänne tuli eräs henkivakuutus-yhtiön asiamies. Hän selitti meille kaikille henkivakuutuksen hyödyn ja tarpeellisuuden. Sekä minun mieheni että Antti-vainaja olivat molemmat heti valmiit ryhtymään tuumaan käsiksi ja kysyivät vaan meidän mieltämme asiassa. Mutta kun minä en pidä erityisesti liiallisesta kiireestä, oli minun mielestäni parasta siirtää asia muutamia päiviä tuonnemmaksi. Mutta kun sillä asiamiehellä oli niin hirveän kiire, saimme me ajattelemisen aikaa ainoastaan seuraavaan päivään asti. Loviisa vastusti ankarasti asiata heti alusta alkaen, ja vaikka asiamies kuinka selvästi olisi selittänyt, väitti hän vaan yhä, että henkivakuutus oli synti. Minä käskin hänen mennä kirkkoherran luo kysymään, mutta se oli hänen mielestään aivan turhaa. Hän oli niin varma asiansa oikeudesta. Kun me sitte kotia tultuamme miesvainajani kanssa keskustelimme, tulimme siihen päätökseen, että hän seuraavana päivänä ottaisi 5,000 markan henkivakuutuksen. Ja sen hän tekikin. Silloin vielä tahtoi Anttikin niin mielellään tehdä samoin, mutta Loviisa pani vastaan. Ja Loviisan tahtoa vastaan ei hän elämässään mitään tehnyt. — Näin asia silloin kävi. Sitte voin vielä jatkaa, että aika kului ja minun mieheni sai 'lentsun'. Tätä hän ensin sairasteli jalahteella, mutta sitte joutui vuoteen omaksi. Tässä kääntyi tauti keuhkokuumeeksi, eikä sitte enää lääkäritkään voineet auttaa. Hän kuoli kahden viikon perästä. Hänen kuolemansa jälkeen sain sitte henkivakuutussumman. Sillä maksoin talon kiinnityksen, ja nyt on elantomme varmalla pohjalla."
"Ei olisi 5,000 riittänyt minun asioissani mihinkään", sanoi Loviisa.
"Kiinnitykset ovat tässä kolminkerroin niin suuret."
"Jopa toki," sanoi Lehtolan emäntä, "niillä 5,000:lla olisit nyt voinut maksaa sen 4,000 markan kiinnityksen, joka nyt on uloshaettavana ja johon et koskaan saa rahoja. Olishan sekin ollut hyvä minun mielestäni!"
"No voipihan niinkin olla", sanoi Loviisa, "mutta kyllä Jumala sitä auttaa, joka luottaa häneen ja vaeltaa hänen teitänsä."
"Mutta minun mielestäni vaeltaa se parhaiten Hänen teitänsä, joka käyttää hänelle uskotun leiviskän ymmärtäväisellä ja oikealla tavalla," sanoi Risto, joka oli koko ajan kuunnellut tarkasti tätä keskustelua. Minun mielestäni olisi teidän miesvainajanne pitänyt vastoin teidän tahtoannekin vakuuttaa henkensä, jos hän kerran käsitti henkivakuutuksen hyödyn ja tärkeyden. Hän oli perheen hoitaja ja huolenpitäjä, ja hänen oli vastattava perheen toimeentulosta, jos hänestä sattuisi aika jättämään. Jos minä olisin ollut hänen sijassaan, olisin menetellyt tällä tavoin, enkä suinkaan niinkuin hän teki."
"Olisipas vaan tehnyt sillä tavoin!" sanoi Loviisa kärtyisästi.
Lehtolan emäntä hymyili ja sanoi: "mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää!"
Henkivakuutuksesta ei sillä kerralla siinä talossa sen enempää puhuttu.
Ja kun kahvit oli juotu, läksivät vieraat jatkamaan matkaansa.
"Onnea vaan matkalle!" huusi Lehtolan emäntä heille, kun kärrit pyörivät pois pihasta.
* * * * *