»Jotakinhan se teettää.»
»Vai linnaan panivat», jatkoi äiti.
»Linnaanpa linnaan. Elinkautiseen», sanoi isä.
»Vai elinkautiseen; onpa siinä istumista.»
»Onpa on», toisti isä ja laski kahvikuppinsa pois.
Minä olin kuunnellut niin tarkasti, että olin aivan unohtanut liikuttaa kätkyttä. Äkkiä säpsähdin ja näin että Miina valvoi silmät selällään. Se katsoi kuin nuhdellen minuun. Miksi se niin katsoi? Siksikö että en kätkyttä liikuttanut?
Isän kovaäänisyys oli hiljennyt; surullinen kertomus oli tehnyt kaikki mielet alakuloisiksi. Vieras näytti heikolta ja kykenemättömältä; äänetöinnä ja riisumatta heittäysi hän penkille maata.
Kovalla töminällä veti isä saappaat jalastaan ja heitti ne pirtin lattian yli rikkosopelle. Syylinkänsä hän paiskasi keskelle lattiata. Ja hiukan horjuen, mutta varpaisilla meni hän vuoteelleen.
Olisin mielelläni kysynyt kolttuani, joka minun piti kummilta saada. Mutta en uskaltanut. Ehkä se on isältä pudonnut, tahi ehkä ei kummilla ollutkaan rahaa sen ostoon.
Pirtissä tuntui kylmältä. Vetäysin umpikuuruun peiton alle. Isä ei sitte tuonutkaan minulle mitään. Ei mitään. Eikä kummikaan lähettänyt kolttua. Niin — jos sillä ei ollut rahaa. Tuntui niin tyhjältä ja ikävältä.