Koko talven pitkään ei äiti ollut oikein terve. Sen näin joka päivä. Ja seuraava kesäkin meni niin, ettei äiti entiselleen tullut. Hän oli aina niin surumielinen ja alakuloinen, harvoin puhui hän enää meidän lastenkin kanssa. Isä tuli usein illalla juovuksissa kotiin; silloin kuulin aina äidin yöllä hiljaa itkevän.
Pikku Miina osasi jo kävellä ja puhua. Hän oli vallaton ja tottelematon tyttö, repi rikki kaikki mitä käsiinsä sai ja heitteli astiat palasiksi. Äiti piiskasi häntä monta kertaa, mutta siitä hän vaan sydämistyi. Joskus oli hän minulle hyvä, mutta joskus oli hän niin ilkeä, teki harmia ja kiusaa, että kerrankin olin niin suuttunut hänelle, että olisin voinut hänet vaikka tappaa. Vihapäissäni potkasin häntä leukaan, niin että nenästä rupesi verta vuotamaan.
Silloin tuli hän hyväksi ja oli monta päivää siivo.
Kevättalvella pääsi veljeni hevospojaksi taloon. Hän oli niin onnellinen ja niin miehiksi kun hän lähti, ettei hän ollenkaan sanonut kellenkään hyvästiä. Ei äidillenkään. Äiti kuitenkin meni ladon perään katsomaan hänen jälkeensä, kun hän painui metsätietä salolle päin. Mutta veljeni ei katsonut taaksensa. Mitä hän olisi tehnyt, jos olisi nähnyt äidin?
Kun äiti tuli tupaan, näin minä, että hänen silmässään oli kyynel — ja yksi karpalo oli herahtanut nutullekin. Menin äidin luo ja nojasin hänen polveensa. Hän silitti päätäni ja sanoi:
»Niin, niin, lapseni. Sellaista on elämä. Ville on nyt korjuussa, kun pääsi isoon taloon. Ei siellä puutu leipä eikä särvinkään!»
»Onko Ville nyt niiden oma?» kysyin.
»Omako? Niin, Ville on Jumalan oma», sanoi äiti.
»Mutta minä tahdon olla aina äidin oma», sanoin.
»Mutta jos äiti kuolee?»