»Äiti ei saa kuolla! Äiti ei saa kuolla milloinkaan!» ja minä purskahdin hillittömään itkuun.
Seuraavana kevännä syntyi äidille taas pikkunen tyttö. Se sai nimen
Kaisu, kun se oli niin suuri ja roteva kuin ison talon emäntäpiika
Kaisu. Ja hyvä juoninen se myöskin oli; ei itkenyt päiväkausiin, eikä
juuri äännellytkään kunhan ruokaa sai.
Äiti oli hyvin huonona sen syntymisen jälkeen. »Pesumummo» oli meillä kolme viikkoa lasta hoitamassa; mutta kun hänen täytyi lähteä toiseen taloon »varpaisia» valmistamaan, tuli kummi meille pariksi viikoksi äitiä auttamaan. Se oli lysti aika. Kummi toi Miinalle ja minulle tuomisia ja äidille rohtoja ja pilleriä. Ilosta me vaan Miinan kanssa päiväkaudet hyppelimme ja laulelimme pihalla. Päivät menivät nopeasti, meillä oli niin hauskaa.
Mutta kun kummi oli ollut muutamia päiviä meillä, rupesi hän näyttämään hyvin surulliselta. Ja kerrankin minä näin hänen porstuvan penkillä istuvan ja itkevän.
Kun isä muutamana iltana tuli selvänä kotiin, kutsui kummi hänet porstuvaan. Ei voinut kuulla, mitä he puhelivat, mutta tupaan tullessaan oli isä hyvin vakavan näköinen. Hän meni äidin sängyn luo, nosti peittoa ylemmä ja istui sängyn reunalle.
»Jos tuota niinkuin haettaisiin hieroja ja kuppari», sanoi hän.
»Saisihan tuota koettaa», sanoi äiti heikolla äänellä.
»Se taitaisi parasta olla», sanoi isä.
»Eihän tuo pahenna, jos ei parannakaan», myönteli äiti.
»Niinpä minä käynkin huomenna Mataran mummon tänne hakemassa. Hänessähän sitä on vielä vanhaa loihtijankin vikaa. Kyllä hän veren vihat eroon saa, se mummo», sanoi isä rohkaistuna.