»Ka, sama minulle on. Mutta minä ajattelin, että sinä Kaisun sinne völjyyn veisit. Luulin ettei minua enää tarvita», ja hän hymyili tyytyväisenä.
»Saapi Tellu pestä silmänsä ja kätensä huomenna, pääsee minun kanssani kirkolle; Mähönen lupasi tulla kirkolle vastaan», ja hän ruiskautti pitkän syljen pirtin lattialle.
»Vaan mitenkäs Miinan?» uskalsin arasti kysyä.
»Miinasta kyllä huoli pidetään, kunhan sinusta ensin päästään», sanoi isä kylmästi.
»Kylläkai minusta pääsee! Voin vaikka tappaa itseni, niin pääsevät!» kuohahti sisässäni, mutta ääneen en sanonut mitään.
Musta murhe täytti mieleni. Nyt tiesin, ettei minulla maailmassa ollut yhtään ihmistä, joka minusta välittäisi. Olin yksin koko maailmassa ja maailma oli täynnä vihollisia. Olisin tahtonut lähteä kerjuulle ja mennä kertomaan Niemelän emännälle kaikki. Yöllä valvoin kauan ja mietin, jos karkaisin pimeään yöhön. Mutta en uskaltanut. Pelkäsin jos Matara ja isä minut saunasta näkevät, ja isä kuoliaaksi lyö.
Kummi olisi minulla ollut, mutta hän oli Amerikassa. Ja sinne oli liian pitkä matka; en edes tiennyt, missä talossa hän siellä asui.
Nukuin vihdoin sydän täynnä katkeruutta. Yöllä näin pahoja unia; kun sudet minua metsässä ahdistivat, koetin huutaa ja juosta pakoon. Kukaan ei huutoani kuullut, eikä auttamaan tullut. Vihdoin näin äidin, joka hameen helmat käsiin koottuna, juoksi metsästä apuun. Silloin heräsin tuskan hiestä märkänä paljaalla lattialla. Yö oli vielä pimeä. Hiivin vuoteelleni vavisten. Painuin rieputäkin alle umpipeittoon ja siihen nukuin. Oli valoisa aamu kun heräsin.
»Alappas joutua jalkeillesi», sanoi Matara, joka keitti kahvia liedellä. — Hyppäsin pystyyn, kokosin ryysyni lattialta, juoksutin ne porstuvan nurkkaan ja livistin aika vauhtia rantaan silmiäni pesemään. Aamu oli kaunis, järvi tyyni. Rauhallisena uiskenteli ruohokossa yksinäinen sorsa.
Elämä ei ehkä ollutkaan niin ikävätä kuin miltä se eilen illalla tuntui…