Pirttiin tultuani panin kummilta saadun paidan ja hameen päälleni. Toinenkin ehyt paita minulla oli. Se oli äidin ompelema. Sen käänsin kauniisti laskoksille ja panin nyyttiin. Ja sen päälle asetin sitte aapisen, katkismuksen ja äidin virsikirjan.
Matara tuli katsomaan, mitä minulla oli nyytissä.
»No», sanoi hän, »Loviisa-vainaan virsikirjan olet ottanut. Saathan tuon pitää. Ei sitä kukaan kaipaa.» Sitte veti hän taskustaan puhtaan riepumytyn esiin, antoi sen minulle ja sanoi:
»Tuossa on sinulle, mutta älä näytä isällesi! Pane lakkariisi!»
Kiitin ja katsoin: kaksi kulmaa oli solmussa. Avasin. Toisesta kulmasta löysin kaksi sokeripalaa, toisesta kymmenpennisen. Kätkin mytyn nyyttiini.
Ilo valtasi mieleni. Minulla oli rahaa. Nyt en lähtenytkään tyhjin käsin maailmaan.
Annoin kaikki Mataralle anteeksi.
Kaikissa taloissa, joiden ohi kuljettiin, nukkuivat vielä ihmiset. Joskus haukahti pihan vartija ohikulkijoita, mutta ei näyttänyt maksavan vaivaa lähteä niitä seuraamaan. Muutamissa tarhoissa tienvarrella heräsivät lehmät, nousivat toinen toisensa jälkeen raukeina ja kömpelöinä vuoteeltaan, oikasivat häntäänsä ja lähtivät hiljoilleen liikkeelle. Vesakossa tienvarrella kalkatti hevosen kello ja muutamalla varjoisalla mäen rinteellä keskellä yleistä maantietä, makasi suuri lammaslauma. Kun kulkijat lähestyivät, pakeni lauma määkyen metsään. Suuri varisparvi lensi vaakkuen rannalla olevilta niityiltä ylempänä oleville pelloille päin aivan maantien poikki.
»Katsos hylkiöitä», sanoi isä. »Ne ovat ryökäleet pahan onnen lintuja», ja hän sylkäsi heidän peräänsä.
Olimme jo kulkeneet pitkältä ja jalkani alkoivat väsyä. Minulla oli myöskin kova jano.