Metsänrinteessä kaukana näkyi pikkunen mökki. Ajattelin juosta sinne juomaan, kun ohi mennään. Mutta tie ei mennytkään sen ohitse. Se painui synkkään korpeen. Jano tuli viimein yhä kovemmaksi. Uskalsin sanoa isälle:
»Isä, minulla on kova jano.»
»Täällä on salon takana lähde tien vieressä. Siinä saat levätä. Minä pistäyn vähän asialla Pisaran mökissä siinä vieressä», sanoi isä ystävällisesti. Niin ystävällisesti ei hän ollut koskaan minulle puhunut.
Pisaran mökki oli vähän matkan päässä lähteeltä. Minä jäin lähteelle istumaan ja aluksi siinä olikin hyvin lysti tuuheiden lehtipuiden varjossa. Mutta kun isä alkoi viipyä, tulin yhä levottomammaksi, sillä pelkäsin ettemme joutuisi ajoissa kirkolle. Ja kuta kauemmin odotin, sitä pitemmältä tuntui aika. Viimeinkin isä tuli, mutta hän ei ollut yksin. Hänen mukanaan oli nuori, pitkä nainen, joka puhui kovalla äänellä ja nauroi koko ajan.
»Holoi Tellu! Tule Marille kättä antamaan. — No, mitä siinä ujostelet — »viska pokka aartika» — sanoi tukkiherra», ja isä nauroi kovalla äänellä.
»Ja nyt töppösen merkkiä maantiehen pistelemään, sanoi Muttilainen muorilleen», jatkoi isä samalla äänellä ja alkoi kulkea hoiputellen tietä pitkin. Mari kulki aika-ajoin hänen rinnallaan, aika-ajoin jäi jälemmäs.
Kirkonmäkeä ylösnoustessa alkoivat kirkonkellot soida. Ihmisiä käveli hautuumaalla ristien ja taulujen välissä. Täällä lepäsi minunkin äitini, mutta en tiennyt missä. Mahtoiko isä tietää. Olisin mielelläni kysynyt, mutta en uskaltanut. — Kun oli vähän aikaa kirkonmäellä kävelty, vei isä minut istumaan penkille kiviaidan viereen, käski siinä odottaa ja sanoi menevänsä etsimään Mähöstä.
Kirkosta alkoi kuulua virren veisuu. Samaa virttä oli äiti usein illalla askareita tehdessään veisannut. Menin kirkon rappusille paremmin kuullakseni. Mutta siinä istui pieniä poikia juttelemassa. En voinut siinä mitään kuulla, senvuoksi menin kirkkoon.
Virren loputtua juoksin taas penkille isää odottamaan. Avaisin nyyttini aikani kuluksi ja katselin tavaroitani. Avasin riepukäärön. Toinen sokeripala oli toista suurempi. Haukkasin vähän suuremmasta ja solmitsin taas palaset rievun kulmaan. Sitte kätkin ne taskuuni. — Ennätin jo päätellä, että isä oli minut kokonaan jättänyt ja karannut luotani, kun isä tuli pitäjän tuvalta päin hyvin puetun miehen kanssa. He tulivat suoraa päätä luokseni ja isä sanoi:
»Tämmöinenhän tämä on Tellu. Kah, tokko älyät kätellä! Kas, mitä se tollottaa. Tämähän se on, Tellu. Kurissa se on pidettävä. »Ruokaa ja ruoskaa» sanoi herra hevosestaan. Ja sen sanon minäkin. »Vatsa täyteen, että napa kiiltää, työtä eteen, että mieltä viiltää!» Ei tarvitse säästää, sen luvan annan isän kädestä!» puheli isä Mähöselle.