»No ei pidä rynnäten rukiin leikkuuseen mennä, kauniisti on kasvu kaadettava», sanoi Mähönen naurahtaen.
»Ota ja pidä omanas; lykkyä tykö!» sanoi isä Mähöselle.
Sitte kääntyi hän minuun, ojensi kätensä ja sanoi hyvästit. Näin hänen katoavan kirkon ovesta.
Silloin näin isäni viimeisen kerran. Seuraavana kevännä hän tulvavesien aikana hukkui Uhattoman koskeen, kun oli sieltä vanhoja jättötukkeja toisen miehen kanssa nostamassa.
* * * * *
Mähönen vei minut mukanaan kirkkoon. Kun kuulutukset oli luettu ja Mähönen parin isännän kanssa puhunut jauhojen hinnasta, mentiin nopeasti pitäjän tuvan pihaan. Siellä seisoi harmaat korikärryt ja musta hevonen. Mähönen istui laudalle kärryjen keskellä ja käski minun istua taakse korin pohjalle. Ja niin lähdettiin kovaa vauhtia ajamaan, että puut ohimennessä molemmilla puolin vilahtelivat. Aina kun joku ajaja ilmestyi eteen, löi Mähönen hevostaan ja niin lennettiin kaikkien ajajien ohitse, jotka tiellä eteen sattuivat.
Mähösen mökki oli maantien vieressä rantaan kallistuvalla rinteellä. Pirtin päässä kasvoi iso koivu ja pihalla kaivon vieressä vanha pihlaja. Maantien puolella oli kaksi aittaa ja pihamaan kahden puolen pirttirakennus ja navettaa ja tallirakennus. Rannan puolella oli iso liiteri, jonka ovet olivat selällään.
Tämän kaiken ennätin nähdä jo kärrissä istuessani, sillä Mähönen tapasi juuri pihaan ajaessa erään miehen, jota hän puhutteli hevostaan pidättäen.
Kuului oven avaaminen ja lapsen itku. Pirtin portaille ilmestyi pitkä, laiha nainen avojaloin.
»Anna tulla tytön pois kärrystä. Mitä sitä siinä istutat!» hän huusi.