»Vai niin.»
»Sairastaneet ovat jo neljättä viikkoa kumpanenkin. Tohtorissakin jo käytin ja toista putelia jo rohtoja juovat, mutta eipä näy tahtovan parata», puheli vaimo.
»Vai niin.»
»Pane nyyttisi tuonne hyllylle ja tule souvattamaan, että tästä asioilleni pääsen», sanoi hän. »Mikä sinun nimesi on?» kysyi hän sitte.
»Telluksihan ne kotona pienenä sanoivat, mutta Leenahan minä oikeastaan olen.»
»No, Leena meillä olla saat. Tellu on täällä päin maailmata koiran nimi», sanoi hän ja meni tuvasta.
Heilutin kätkyttä. Manta valvoi, mutta Heikki nukkui. Peitto oli punakukkaista karttuunia, kätkyt oli punaseksi maalattu. Pirtin pöytä ja penkit olivat myöskin punaset. Puhelua kuului pihalta ja hevonen hirnui. Teki mieleni menemään lasista katsomaan. Kaikki oli niin uutta. Joku ovi viskattiin kiinni, niin että koko pirtti tärisi.
Heikki alkoi itkeä ja kun hän minun näki, alkoi hän huutaa kohtikurkkua. Koetin heiluttaa kätkyttä kovemmin, mutta hän huusi niin, että tuli aivan mustaksi. Silloin nostin hänet syliini ja aloin huiskutella ja kävellä lattialla. Hän alkoi asettua, mutta silloin rupesi Manta huutamaan. Juoksin kätkyttä heiluttamaan; panin Heikin kätkyeen ja peittelin.
En voinut mitään; lapset itkivät molemmat. Olin onneton. Kun emäntä tulisi…
Hän tulikin, toi minulle voileivän ja käski syömään; heilautti kätkyttä jalallaan ja lapset asettuivat heti.