Kova koti-ikävä vaivasi minua ensimäisinä päivinä. Joskus olin senvuoksi päiväkauden syömätöinnä. Ajattelin jo karatakkin, mutta sitte aikomukseni aina jäi.
Kaikista ikävintä oli, kun en pirtistä minnekään päässyt, en edes saunaa lämmittämään. Kadehtien katselin tuvan ikkunasta tyttöjä ja poikia, jotka kulkivat ohitse maantietä pitkin. Noin olisin minäkin tahtonut kulkea. Ennen olisin kerjännytkin, kuin hoitanut kahta sairasta lasta.
Kun lapset alkoivat minuun tottua, jätti emäntä minut yhä enempi niiden kanssa. Hän meni asijoille naapuriin ja myöhemmin kirkkoonkin.
»Muista, että et heitä lapsia yksin», hän varoitti.
Joskus minua nukutti, niin että olin pyörtyä. Heittäysin silloin pirtin lattialle ja nukuin heti. Mutta hetken perästä heräsin lasten parkumiseen. Nostin Mantan syliini ja keinutin Heikkiä, panin Mantan kätkyeen ja nostin Heikin syliini. Jolleivät siten asettuneet, panin lusikalla maitoa vuoroon molempien suuhun. Kun toiselle muutin kuivia riepuja, oli toinen jo märkä, kun toisen oksennusta korjasin, alkoi toinen oksentaa.
Monta kertaa olin kuin pyörryksissä. Ajattelin menisinkö järveen tahi hirttäisinkö itseni liiterissä.
Mutta kun emäntä taas tuli ja auttoi, sain jälleen rohkeutta koettaa uudelleen.
* * * * *
Onnettomuudeksi huonontui lasten tila yhä. Nyt eivät ne edes yölläkään nukkuneet. Alituisesti ne itkivät ja vääntelivät pieniä ruumiitaan.
»Minä en jaksa enää», sanoin eräänä iltana emännälle. »Emäntä on hyvä ja hankkii toisen lapsenlikan.»