Kun hevonen oli pihasta lähtenyt ja kärrien kolina ei enää tieltä kuulunut, menin koettelemaan tuvan ovea, sillä pelkäsin emännän panneen sen salpaan. Mutta onneksi se oli auki.
Mitä oli tehtävä? Elämä näytti mustaa mustemmalta. Mitä oli tehtävä?
Molemmat lapset nukkuivat vielä. Oli siis sopiva aika ajatella…
Kaivoin taskustani esille kärpäsen myrkyn, otin hyllyltä kahvikupin, kaappasin siihen padasta lämmintä vettä ja sipultelin paperin pieninä palasina kuppiin. Tikulla sekoittelin hiljaa paperimöyhyä ja panin lusikalla sokerijauhoja sekaan.
»Muuta neuvoa ei ole; minä en jaksa enää elää», puhelin itsekseni. »Ei kukaan välitä minusta vaikka kuolenkin; siis kuolen mielelläni. Kun en voi kellekään iloksi olla, on parasta kuolla», sanelin ääneen myrkkyä sekoitellen.
Heikki alkoi itkeä. Pistin kupin hyllylle ja juoksin häntä auttamaan. Samassa parkasi Manta huutamaan kauheimman tuskan huudon. Hyppäsin hänen luokseen, avasin kapalot ja aikomukseni oli muuttaa puhtaita riepuja. Mutta voi kuinka hänen ruumiinsa oli punanen! Ja mitkä tuskanhuudot pääsivätkään hänen pienestä kurkustaan.
Nostin hänet ylös syliini, koetin panna maitoa lusikalla suuhun, tarjosin sokerivettä, tyrkytin lääkettä — kaikki tuli heti ulos. Huiskutin häntä käsivarsillani, kävelin edes ja takaisin — ei mikään auttanut. Panin hänet uudelleen kätkyeen, käärin puhtaat rievut hänen ympärilleen ja aloin keinuttaa. Hetkeksi hän vaikeni, hengittäen lyhyeen ja kuumeisesti.
Menin Heikkiä hoitelemaan, puhelin hänelle, panin puhdasta päälle, kouhottelin ja kääntelin vuoteen ja nostin hänet siihen. Hän joi vähän maitoa, mutta ei huolinut voileivästä. Annoin lääkettä, jonka hän mielellään otti. Hän katsoi minuun pitkään, silmäsi ovelle päin ja sanoi:
»Äiti!»
»Äiti ja isä menivät markkinoille ja tuovat sieltä Heikille tuomisia.»