Silloin hymyili hän, pani kätensä ristiin ja silmänsä kiinni.
Manta valitti hiljaa kätkyessä ja väänteli pientä ruumistaan. En ymmärtänyt, miten lapsen tuskia lieventäisin. Yhä nostin sitä syliini ja yhä kätkyeen laskin. Hädässä ja tuskassa kului minulta koko päivä. Oma leipäpalani ei ollenkaan kulunut.
Mutta tuskani muuttui hirvittäväksi iltapuoleen. Ei ole kielessä sanoja hädälleni. Molemmat lapset tulivat tuskaisiksi, molemmat valittivat ja itkivät. Mantan ruumis oli sinipunanen ja luulin hänen jo moneen kertaan menehtyvän. Hädissäni painoin häntä kerran suullekin, että lakkaisi huutamasta. Mutta hätähuutona kuului valitus sen jälkeen.
Nyt tapan itseni, ajattelin. Nyt en enää jaksa, ajatukseni menivät sekasin. Juoksin tuvan toiselle puolelle ja otin kahvikupin, jossa minulla oli myrkky. Mantan huuto kuului korviini ja samassa palasin lusikka kädessä. Kumarruin kätkyen yli ja aloin lusikalla antaa kupissa olevaa myrkkyä lapselle.
Koko päivänä ei hän ollut mitään syönyt, ei mitään suuhunsa ottanut. Tätä söi hän mielellään. Kun lusikallinen oli suuhun kadonnut, panin sinne yhä lisää.
»Anna, anna, anna!» itki Heikki sängyssään. Hänkin tahtoi kupista. Menin ja annoin hänellekin. Mutta hän otti vaan pari lusikallista. Kupin pohjalle jäi vielä vähäsen. Sen söin itse.
* * * * *
Myöhään illalla tuli isäntä ja emäntä kotiin. Heikki odotti tuomisia ja valitti hiljaa sängyssään. Isäntä pani sänkyyn markkinarinkilän.
Emäntä riisui vaatteensa ja meni kätkyen luo, jossa Manta äänetöinnä makasi.
»Herra tule ja siunaa!» sanoi hän ja nosti lapsen ylös. »Tämä lapsihan on ihan kylmä. Joko tälle nyt tulee lähtö.»