Hän irroitti rievut lapsen ympäriltä ja katseli sitä joka puolelta.
»Vielä tämä on hengissä, mutta ei taida tästä enää ihmistä tulla.»
Mähönen meni katsomaan. »Annapas rintaa!» sanoi hän.
»Ei ota, ei ota!» sanoi äiti itku kurkussa. »Kyllä tämä nyt kuolee!
Kyllä tämä nyt kuolee!»
Vähän ajan perästä erosi pikku Mantan henki ruumiista. Puhdas lakana pantiin kätkyeen ja lapsi ummistettiin yöksi siihen.
Isäntä, emäntä ja Heikki menivät kamariin maata. Manta ja minä jäimme pirttiin. Kun olin astiat pessyt ja kaikki likavedet tunkiolle vienyt, heittäysin ovensuusänkyyn ja nukuin siihen heti. Nukuin niin uuvuttavan raskaaseen uneen, ettei mikään olisi minua siitä voinut herättää.
Kun seuraavana aamuna heräsin ja raotin silmiäni, näin emännän seisovan keskellä pirtin lattiata ja kuulin seuraavan keskustelun:
»Niin pahan näköistä se ylenantoi, että minua ihan puistatti. Ja kakoi niin pahasti, että luulin kaikkien sisälmysten tulevan ulos. Kyllä siinä tuli jos jotakin, mutta maksaa siinä ihan varmaan tuli; sen oli näköistä. Mutta nyt se raukka nukkuu», sanoi emäntä.
»Eiköpä se tauti sillä lailla lähtene ihmisruumiista. Kyllähän se kovaa oli, mutta ehkäpä siitä nyt parempi puoli päälle pyörähtää», sanoi isäntä.
»Jos tänäpäivänä huononee, pitää viedä lääkäriin.»
»No, lääkäriinpä, lääkäriin…»