Otin lakanan kätkyestä kainalooni, kokosin kaikki Mantan pikku vaatteet penkeiltä ja läksin rantaan. Kun siellä vaatteita likoon asettelin, rupesi sydänalani alla vääntämään pahasti.
Heittäysin rannalle pitkälleni ja purskahdin katkeraan itkuun.
Talveksi sain paikan kirkonkylän postineidin luona. Suurempaa onnea minulle ei olisi voinut tapahtua. Enkä ymmärrä, kuinka saatoinkaan niin onnelliseksi tulla. Joka ilta maata mennessäni ajattelin, ettei tämä onni mitenkään voinut pysyväistä olla, mutta seuraava päivä meni taas samoin kuin edellinen.
Postineidillä, jota johtajattareksi sanottiin, oli vanha palvelija, jonka jalat olivat leinin turmelemat. Hänen avukseen oli minut taloon otettu. Tämä vanha Loviisa oli maailman paras ihminen, hän oli minulle kuin äiti. En koskaan kuullut hänen suustaan kovaa sanaa, en kärsimätöntä puhetta. Ystävällisesti hän neuvoi, hellästi opasti. Hän oli itse johtajattarenkin sylissään pienenä kantanut, maailmaan hoitanut ja kasvattanut.
Eräänä aamuna askareiden päätyttyä, kun kaikki huoneetkin jo oli lämmitetty ja pellit sulettu, pesi Loviisa sanomattoman huolellisesti kätensä, silitti tukkansa ja astui hiljaa ruokasaliin, jossa johtajatar istui. Ovi jäi auki hänen jälkeensä ja helposti voin kuulla joka sanan, jonka hän sisällä puhui.
»Kuulkaapas, eiköhän meidän pitäisi panna tuo Leena kansakouluun. Hyvin se askareilta joutuisi; tekisi aamulla ennen menoaan ja sitte tultua», hän sanoi.
Johtajatar suostui heti, jos vaan työt siten saataisiin sopimaan, eikä
Loviisa rasittuisi.
Vähän ajan perästä tuli Loviisa kyökkiin ja istuutui tuolille hellan viereen. Ennenkuin hän ehti mitään sanoa, lankesin polvilleni hänen eteensä, painoin pääni hänen syliinsä ja purskahdin itkuun.
»Lapsi raukka, lapsi raukka», hän sanoi ja silitti päätäni.
Olisin tahtonut sanoa hänelle, millainen olin ja mitä olin tehnyt, mutta en saanut sitä suustani. Sydämeni oli pakahtua, päätäni pyörrytti.