»Huomenna jo pääset kansakouluun; parin minutin matka sinne vaan on; huomenna jo, huomenna jo. Älä itke, lapsi rukka, älä itke! Jumala kuulee orpojen huokaukset!»
Olisin tahtonut sanoa, että en sitä itke; olisin tahtonut tunnustaa, minkä rikoksen olen tehnyt, mutta kurkkuni kuristui kiinni, en saanut sanaa suustani.
»Nouse nyt ylös, pyyhi kyyneleesi, pese silmäsi ja kiitä Jumalaa, joka sinustakin murheen pitää!» ja hän auttoi minut ylös.
Mutta enemmän kuin ennen, vaivasi rikokseni minua tästä päivästä lähtien.
* * * * *
Eräänä päivänä ennen pääsiäistä selitti opettaja meille viidettä käskyä. Minä olin kuin kuumeessa, vereni kiehuivat niin että helposti sen omilla korvillani kuulin.
»Jumala on antanut meille jokaiselle hengen, osan omasta hengestään. Henki on ylevätä, jumalallista ja pyhää. Ja kauhein rikos, jonka ihminen voi tehdä, on hengen riistäminen Jumalan luomalta ihmiseltä», puheli opettaja.
»Mitä olet tehnyt, mitä olet tehnyt, mitä olet tehnyt!» löivät suoneni.
»Kiusaukset astuvat elämässä meitä vastaan; joskus tulee niinkin kova kiusaus, että tahtoisi murhata. Mutta rukouksen avulla on kiusaus voitettava», puheli opettaja.
»Mitä olet tehnyt, mitä olet tehnyt, mitä olet tehnyt», löivät suonet korvani juuressa.