»Te nuoret tytöt, pankaa mieleenne opettajanne neuvo. Sillä minä rakastan teitä kaikkia ja toivon teidän onneanne. Pankaa mieleenne opettajanne neuvo: älkää jääkö kiusauksen uhriksi. Kuulkaa: eilisiltana vangittiin meidän omassa kylässämme, aivan koulutalon läheisyydessä seitsemäntoista vuotias tyttö, joka oli oman lapsensa surmannut; surmannut pienen, avuttoman ihmiselämän, jonka Jumala oli luonut maailmaan»…
»Opettaja», huusi vierustoverini, »Leena voi pahoin, Leena pyörtyy…»
Maailma musteni silmissäni, maa vajosi allani…
* * * * *
Tytöt olivat kantaneet minut pirtinpuolelle, sillä siellä oli joutilas leveä sänky, jota sai tällaisissa tapauksissa käyttää. Siivooja asetteli juuri kylmää käärettä otsalleni, kun heräsin.
»Taisi siellä olla vähän häkää», hän sanoi.
»Lienee ollut», vastasin ja pyysin vettä.
»Se ovensuunpuoleinen uuni tahtoo aina häkää työntää, vaikka sen antaisi kuinka kauan riittyä», hän puheli vettä tuodessaan. »Olen siitä monta kertaa muurarille sanonut, mutta hän ei usko.»
»Vai ei usko», vastasin, mutta ajatukseni askaroivat aivan toisaalla.
— Mitähän tytöt ajattelivat? Mahtoivatko tytöt arvata? Kuulivatko ne kuinka vereni löivät? Ja mitä ajatteli opettaja? Hän varmaankin arvasi. Hän näki katseeni, huomasi hätäni.