»Niin, niin … ja minulla on sitte Loviisalle puhuttavaa…»
»No, kyllähän meillä on aikaa aina puhella. Panehan nyt pitkällesi, panehan nyt pitkällesi», ja hän peitteli minut huolellisesti molemmilta kupeilta.
* * * * *
»Jos ihminen on tehnyt jotain pahaa ja omatunto siitä häntä muistuttaa, silloin on ihmisen aina kuultava omantunnon ääntä ja koetettava parantaa mikä parannettavissa on», selitti opettaja.
»Ja jos ihminen on tehnyt jonkun rikoksen, tulee hänen tunnustaa ja koettaa sovittaa», jatkoi hän. »Sillä Jumalan kaikki viisas laki on, että pahanteosta aina tulee palkka…»
Tunsin koko ajan, että opettajan katse lepäsi kaikkea tätä sanoessa tyynenä minun kasvoillani. Laskin silmäni alas, mutta kuitenkin tunki se sydämeeni.
* * * * *
Koko talven oli omatuntoni puhunut minulle. Varsinkin yöt olivat kauheat. Näin Mantan pienen suun avautuvan ja lusikalla pistin minä sinne myrkkyä…
Eräänä yönä kevättalvella herätin minä Loviisan.
»Mitä sinä tahdot? Mikä sinulla on?» hän sanoi.