»En voi nukkua. Omatunto soimaa minua», puhkesin.
»Olen sen nähnyt sinusta jo kauan», sanoi Loviisa ja nousi ylös vuoteessaan.
Istuin hänen viereensä sängyn reunalle. Kalpea kuu loi valonsa poikki lattian, pitkien mattojen valkoisille raidoille.
»En saa rauhaa enää, omatunto minua nuhtelee…»
»Lapseni, mikä vaivaa omaatuntoasi? Kerro minulle, vanhalle ystävällesi, niin tulee helpompi ollaksesi»; Loviisa nousi sängystä ja sitasi alushameen vyötäisilleen.
Istuimme molemmat sängyn reunalla kuun kalpeassa valossa. Ikkunan edessä olevan koivun oksat huojuivat hiljaisessa tuulessa.
Oli vaikea alkaa; en saanut sanaa suustani; purskahdin itkuun ja heittäysin Loviisan syliin.
»Lapsiparka, lapsiparka», Loviisa silitti päätäni. Valuin polvilleni lattialle hänen eteensä ja kerroin hänelle kaikki, kerroin koko rikokseni peittelemättä mitään.
Muutamissa paikoin Loviisa kysyi saadakseen tarkemman tiedon, muutamissa paikoin huomasin hänen silmäinsä kyyneltyvän. Kuinka kauan kertomukseni lienee kestänyt, en tiedä. Mutta aamu valkeni kun se oli lopussa.
»Mitä tulee minun nyt tehdä?»