Loviisa ei vastannut.
»Menenkö etsimään Mantan vanhemmat ja kerron heille kaikki?»
Loviisa oli ääneti.
»Vai menenkö ilmoittamaan tekoni nimismiehelle?»
»Rakas lapsi. Olet tunnustanut minulle teon, jonka olet lapsellisuudessa tehnyt. Rikos on tehty, mutta Jumala on sen sinulle anteeksi antava, kun rukoilet. Rukoilkaamme yhdessä ja Jumala on meitä kuuleva», sanoi Loviisa.
»Mutta Mantan vanhemmille…»
»Heille tuottaisit vaan moninkertaisen surun. Parempi on antaa asian olla hiljaisuudessa. Se on vanhan neuvo.»
»Jos vaan Jumala minulle anteeksi antaisi.»
»Hän antaa, kun oikein kadut.»
Molemmat lankesimme nyt polvillemme ja Loviisa rukoili ääneen ja hartaasti pikku Mantan puolesta ja minun puolestani, joka olin hänet murhannut. Sitte vei Loviisa minut vuoteelleni, johon heti nukuin.