* * * * *
Olin saavuttanut sisällisen rauhan. Minulla oli uskollinen ystävä, joka tunsi minut, joka tiesi synkän salaisuuteni. Rikoksen paino oli keventynyt, kun kaksi oli sitä kantamassa.
Iloisena tein tehtäviäni. Ne lisääntyivät vuosi vuodelta, sillä Loviisan voimat vähenivät vanhetessa. Jokainen uusi velvollisuus tuntui minusta mieluisalta. Ja voin sanoa, vaikka se kentiesi ikävältä kuuluu itse sanottuna, että emäntäni minusta paljo piti. Kun sen huomasin, koetin yhä uskollisemmalla työllä yhä suurempaa luottamusta ansaita.
Muutamia vuosia palveltuani tapahtui kirkonkylässä merkkitapaus: perustettiin kansanopisto. Suuri innostus valtasi ihmisten mielet. Nuoret ja vanhat riensivät sinne oppia saamaan. Minun emäntänikin kuului kansanopiston perustajiin ja kannattajiin.
Koko ensimäisen talven, kun kansanopisto oli toiminnassa, uneksin kerran pääseväni sinne. Mutta en uskaltanut toivoa, että unelmani niin pian toteusi, kun se toteutui.
Kun emäntäni huomasi, miten kova opinhalu minulla oli, antoi hän minun seuraavana talvena käydä kansanopistossa. Tämä aika oli minulle suuren onnen ja riemun aika. Uusi elämä avaus tui minulle siellä. Ajatukseni kehittyivät, henkeni rikastui; opin tietoja vastaanottamaan ja niitä omistamaan.
Onnellisimpia muistojani ovat kansanopiston toveri-illat, joissa opettajatkin olivat läsnä. Pidimme siellä pieniä esitelmiä ja puheita, lausuimme runoja ja keskustelimme erilaisista valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Meillä oli oma sanomalehti »Kyntäjä», johon salanimellä kirjoittelimme. — Kun ensimäisen kirjoitukseni sinne lähetin, olin kuumeessa. Kirjoituksen nimi oli »Salaoja» ja nimekseni olin ottanut »Taikuri». Kun toveri-ilta tuli, menin sinne jännitetyin mielin. Keskustelut ja puheet menivät minulta sinä iltana aivan hukkaan. Odotin vaan, olisiko kirjoitukseni Kyntäjässä.
Vihdoinkin teeloman jälkeen, tuli Kyntäjän vuoro. Kun kertomustani luettiin, koetin olla muotoa muuttamatta. Mutta jos joku tovereista olisi minuun silmännyt, olisi kasvoistani ja olennostani heti läpikuultanut, että minä se tämän kertomuksen tekijä olin.
Kansanopistossa oli minulla monta hyvää toveria. Mutta yhteenkään en päässyt enemmän kiintymään, kun aikani aina oli hiukan täperällä. Tuntien päätyttyä täytyi aina rientää kotiaskareihin. Mutta enpä ystävää kaivannutkaan; olihan minulla Loviisa, luja ja uskollinen ystävä.
Jo ennen Kansanopistoon pääsyäni luin mielelläni kaikkia kertomuskirjoja, mitä käsiini sattui. Mutta Kansanopistossa ollessani heräsi minussa vielä suurempi lukemisen halu. Vapaita aikojani käytin aina lukemiseen. Emännältäni sain paljo hyviä kirjoja lukeakseni ja myöhemmin hankin niitä itselleni kylän lainakirjastosta.