* * * * *
Vuodet vierivät ohitseni. Työn tekeminen, velvollisuuksien täyttäminen vei aikani sangen tarkkaan. Harvoin oli minulla vapaita hetkiä, ja mikä niitä oli, käytin ne askarteluun kotosalla. Viihdyin kotona hyvin, ei tehnyt mieli minnekään.
Niinkauan kuin Loviisa oli toverinani, menivät iltani hauskasti.
Askareiden loputtua puhelimme kauan ja usein luin minä ääneen hänelle.
Mutta elämäni muuttui paljo Loviisan kuoltua. Illat olivat ikävät ja yksinäiset. Kaipasin toveria, jonka kanssa olisin puhunut; kaipasin ystävää, joka olisi suruni jakanut. Sillä vanha polttava tuska oli jälleen ruvennut sydäntäni ahdistamaan.
Muistan eräänkin illan, jolloin olin kauheassa epätoivossa ja jo kahdesti seisoin emäntäni oven takana menossa tunnustamaan hänelle rikokseni. Mutta minä en jaksanut astua sisälle. En voinut avata sydäntäni emännälleni. Hän oli kyllä minulle hyvä, mutta hän oli niin kaukana minun sisällisestä olennostani. Lankesin polvilleni hänen ovensa eteen ja rukoilin Jumalalta apua. Ja hän minua sillä kerralla auttoikin, että rauhan sain ja voin palata vuoteelleni.
* * * * *
Kuta enemmän ikäni lisääntyi, sitä enemmän rupesi oman kodin kaipaus minulle selvenemään. Olihan kyökki, jossa asuin lämmin ja valoisa, olihan minulla ruokaa ja vaatetta, olihan minulla hyvä palkka ja hyvä emäntä, mutta jotain siitä puuttui. Yöllä valvoessani mietin mielessäni, millaista olisi, jos minulla olisi oma koti. Ja melkein aina kuvittelin sitä sellaiseksi, kuin lapsuuteni koti oli ollut. Samanlainen sänky, samanlainen pöytä ja hylly. Ja unelmissani kuljin kotipolkuja ja katselin veräjästä tielle, jota pitkin olin kodista isän kanssa lähtenyt.
Se tie, se tie se minut onnettomuuteen vei…
En koskaan saisi omaa kotia, en koskaan. Minä rikoksen tekijä, minä pahantekijä en ole sitä ansainnut.
Mutta jos kodin saisin, voi kuinka sitä rakastaisin! Jokainen paikka siellä olisi minulle pyhä paikka; jokaisen oven kautta astuessani tahtoisin tuoda siunausta sisälle ja ovesta ulos tullessani lämpöä ja onnea talon ympärille.