Yhä useammin ja useammin valtasivat nämä ajatukset mieleni yksinäisinä hetkinä. Kerran yöllä nousin istualleni sängyssäni ja rupesin tarkastamaan omaa itseäni. Mistä nämä ajatukset tulivat? Kuinka ne yhä useammin syöksyivät mieleeni?
Niin — selvenihän se minulle. Minä olin mieltynyt nuoreen talonpojan poikaan, joka usein kävi meillä tuoden maalaistavaraa emännälleni. Hupsua se oli itsestänikin, mutta sellaista se kumminkin oli. Usein minusta tuntui kuin nuori isäntä olisi minuun katsellut miettivästi alta kulmain. Mutta hän oli hiljainen ja vaitelias, ei puhunut juuri muuta kuin ilman laadusta ja kelistä; kun emäntäni käskystä hänelle kahvia keitin, olin näkevinäni että hän minua katseli; koetin puhella jotain, mutta puhe ei juossut. Hän istui äänetönnä ja allapäin. — En tiedä, mikä siinä miehessä minua miellytti.
Kun hän ei moneen viikkoon meillä käynyt, oli minulla ikävä; kun hän taas tuli, sai elämä uutta vauhtia.
Mutta aika kului entistä uraansa. Mitään uutta ei ilmestynyt; Ala-Anttilan nuori isäntä ei suutansa avannut. Suru valtasi mieleni. Olin jo monta kertaa kuvitellut mielessäni, mitenkä hänelle rikokseni tunnustaisin. Häneltä en salaisi mitään; kaikki saisi hän kuulla aivan kuin olisi itse elänyt mukana.
Turhaan oli kuvitteluni mennyt. Kaikki näytti vaipuvan ikuiseen äänettömyyteen ja unhoon.
* * * * *
Eräänä lauantai-iltana kevättalvella rappujen eteen havuja asetellessani näin Ala-Anttilan nuoren isännän ajavan hyvää vauhtia kirkolle päin. En luullut hänen minua huomaavan ja askartelin senvuoksi kumarassa rappujen edessä. Mutta hevonen pysähtyi kohdalleni. Oikasin itseni nähdäkseni. Hän tervehti nostaen hiukan lakkia.
»Meillä on vanha isäntä kipeänä, eikö lie halvaus; tohtoria olen hakemassa», hän sanoi.
»Sepä ikävätä», äänsin.
»Onhan se. Vaan kuka tietää. Ehkäpä siitä vielä kostuu.»