Jos kuulin veljeni juoksevan pihasta lähteelle minua etsimään, aloin aika vauhtia juosta kepsutella pihaan päin. Veljeni tahtoi minua kiinni tavoittaa, mutta pakenin syrjään tieltä, sillä tiesin hänen minua nipistävän. »Kunhan suureksi tulen, niin kostan hänelle», ajattelin.
* * * * *
Eräänä päivänä oli äiti käynyt talossa. Odotin häntä jännityksellä, sillä tiesin hänen tullessaan tuovan minulle jotain hyvää. Aika tuntui hyvin pitkältä, mutta vihdoin kuuli tarkka korvani äidin askeleet nummella. Juoksin häntä vastaan minkä jalkani kantoivat.
Äiti nauroi minulle jo etäältä. Minä näin, että hänellä oli helmassa jotain. Minut valtasi ilo ja pelko.
Kun pääsin äidin hameeseen kiinni, kumartui hän alas ja laski helmastaan maahan pienen, harmaan kissanpoikasen, oi, niin sievän ja soman!
»Tämän emäntä lähetti sinulle tuomisiksi!»
Voi, kuinka äiti oli hyvä ja emäntä ja kaikki ihmiset! Minä kosketin kädelläni pientä elukkaa. Kuinka se oli pehmoinen ja sileä, ja kuinka somat, pienet käpälät sillä oli. Juuri kun olin ottamaisillani sen syliini, hyppäsi se ilmaan, putosi kanervikkoon ja tepasteli ja kimmahteli sinne ja tänne tien viertä kulkien. Minua nauratti niin sydämellisesti; oli niin hauskaa, että täytyi itsenikin hypähdellä.
Nyt kului koko kesä niin hauskasti, ettei sitä köyhillä sanoilla kuvata voi. Aamusta iltaan olin mirrin kanssa pihalla. Meidän yhteisestä elämästämme tulisi kokonainen kirja. Niin rikasta ja vaihtelevaa se oli.
Mutta sitte tuli syksy — ja syksyllä syntyi minulle pieni sisar, jolle annettiin nimeksi Miina.
* * * * *